Olipa kerran kaksi suloista koiranpentua nimeltään Vilho ja Onni. Ne olivat samaa rotua, mutta eivät olleet syntyneet samaan pentueeseen. Vilho oli syntyisin Etelä-Suomesta, ja Onni puolestaan oli Keski-Suomen poikia. Ikäeroakin koiranpojilla oli parisen vuotta Onnin eduksi, joka siis oli vanhempi.

Vilho syntyi pentueen vanhimpana, mutta ei suinkaan vahvimpana. Silti se sinnitteli eteenpäin elämänsä ensimmäiset viikot, vaikka nuoremmat sisarukset, kuten Paavo joka oli paksu ja ponteva, yrittivät voimallaan ja vahvuudellaan saada imettyä Kirppu-äidistä Vilhollekin kuuluvan maito-osuuden.

Joskus vahvemmat sisarukset taisivat yrityksissään onnistuakin, mutta siitä huolimatta sai Vilho sen verran äidin ravitsevaa maitoa, että se kehittyi ja kasvoi normaaliin tapaan, vaikka pienenlainen olikin. Muuten pentuajan päivät sujuivat niin kuin niillä tapana on: leikkien ja kisaten sisarusten kanssa, nukkuen aina kun siltä tuntui ja purren neulanterävillä hampailla kaikkea suun eteen osuvaa.

Sitten koitti aika, jolloin pentuja ruvettiin sijoittamaan uusiin koteihin. Rohkeat ja itseään esille tuovat pennut varattiin heti. Ainahan oli sanottu, että kannattaa katsoa pennun käytöstä. Jos pentu on kovin arka ja vetäytyvä, kannattaa se jättää ottamatta, sillä ei sellaisesta seuraa muuta kuin harmia.

Vilho ei kuulunut pentusarjan rohkelikkoihin, pikemminkin päinvastoin, mutta niin vain kävi, ettei se jäänyt viimeiseksi valituksi tai kokonaan valitsematta, vaan se sai oman uuden kodin samoihin aikoihin kuin muut sisarukset. Pennut olivat syntyneet maaliskuussa, joten uuteen kotiin oli määrä päästä joskus toukokuulla.