Kun itse olin pahimmasta surustani jotenkin selvinnyt, oivalsin vahvasti, että lapsen menetyksen myötä koko elämämme tulisi totaalisesti muuttumaan. Mikään ei olisi niin kuin ennen. En osannut määritellä, miten elämä muuttuisi ja mihin suuntaan se lähtisi menemään, eikä minulla ollut mitään suunnitelmia tulevan muutoksen varalle. Myöskään muutoksen aikataulusta en osannut sanoa mitään. Se ei ollut minun tietoinen päätökseni, vaan minulla vain oli vahva tunne, että muutos oli välttämätön, ja se myös tapahtuisi.

Mainitsin siitä kerran miehelleni. Kerroin, miten tunsin olevani kasvun alussa. Samalla kysyin, oliko hän valmis kasvamaan minun kanssani. Silloin hän vastasi myöntävästi, mutta luulen, ettei hän edes ymmärtänyt, mitä kysymykselläni tarkoitin. Enhän tarkasti ottaen tiennyt sitä itsekään. Ajan kuluessa sain kuitenkin huomata, ettei miehestä siihen kasvamiseen ollut. Kun itse viiletin jo kaukana kasvun ja muutoksen poluilla, seisoi mieheni yhä lähtökuopissa ja niihin hän myös jäi. Hänestä ei ollut päästämään irti tunkkaisesta entisestä elämästä, jotta uusi ja raikas elämä pääsisi valtaamaan tilaa.

Jos hänestä siihen olisi ollut, ei hän koskaan olisi päästänyt suustaan noita loukkauksen sanoja, joilla hän syytti minua lapsemme kuolemasta. Nehän kertoivat sen, että kaikesta aiemmasta näennäisestä tuestaan huolimatta hän kaiken aikaa sisimmässään oli ollut sitä mieltä, että minä olin syypää menetykseemme.

Mutta äiti ja isä olivat siis kaikesta päätellen kyenneet toisiaan tukemaan lapsensa kuoleman jälkeen. Ellei niin olisi ollut, niin tokkopa äiti vanhana, jo hyvin sairaana ihmisenä olisi mitään sellaista kysymykseeni vastannut.

Pienen välähdyksen isän surusta sain myös nähdä. Itkiessäni omaa lastani vanha isäni silmät kyyneltyen kertoi, miten raskasta oli ollut, kun menetti lapsen, jonka juuri oli saanut kasvatettua aikuisuuden kynnykselle. Se oli ainoa kerta, jolloin kuulin hänen puhuvan asiasta. Ehkä hänkin olisi halunnut puhua siitä enemmän, mutta kukaan ei koskaan kysynyt, eikä luontevaa tilaisuutta asian esille ottamiseen tullut.

Siinä isäni kanssa kumpikin omaa suruamme itkiessämme tajusin, ettei ajalla, paikalla, sukupuolella, kuolintavalla, iällä tai millään muullakaan sen tapaisella asialla ole mitään merkitystä. Suru on osa ihmisyyttä ja se koskettaa samalla tavalla meitä kaikkia. Se, miten sen ilmaisemme, riippuu paljolti meistä itsestämme ja ympäristömme sallivuudesta.