Elin kummallisessa välitilassa. Halusin, että menneet painolastit häviäisivät harteiltani. Silti oli vaikea päästää niitä kokonaan menemään. Vanhoihin rutiineihin turvautuminen antoi jonkinlaista turvaa, vaikka en silloin käsittänyt asian niin olevan. Kaikki uusi, joka odotti aivan oven takana, houkutteli kuitenkin astumaan ulos elämään.
Vähitellen aloin kuitenkin päästä irti minua orjuuttaneista asioista. Siivoaminen ei enää tuntunut tärkeimmältä tehtävältäni, vaikka edelleenkin tuntui mukavalta, kun koti oli jonkinlaisessa kunnossa. Ruuanlaiton kanssa oli sama juttu. Yksin asuvalle ei tarvinnut laittaa niin paljon ruokaa kuin jos olisin asunut toisen kanssa. Samalla huomasin senkin, että rahani riittivät nyt paljon paremmin kuin avioliitossa eläessäni. Minulla oli varaa puuhastella yhtä jos toistakin tai hankkia kotiini jotakin, jos halusin.
Kun vuodenvaihteessa olin muuttanut pois avioliiton aikaisesta kodista, olin mennyt asumaan vuokralle pieneen yksiöön. Ajatuksenani oli, että asun lopun elämääni vuokralla ja yksiössä. Aikaa ei kuitenkaan ehtinyt kulua kuin parisen viikkoa, kun jo marssin pankkiin kysymään asuntolainaa. Olin saanut tarpeekseni vuokralla asumisesta ja varsinkin yksiöstä, jossa kaikki kyllä oli käden ulottuvilla, mutta samalla auttamattomasti liian lähellä.
Minulla oli pankkitilillä pieni pesämuna. Se ja asunto yhdessä toimivat vakuuksina siitä, että sain lainan ja jo puolentoista kuukauden kuluttua, ystävänpäivänä, muutin ikiomaan kaksiooni, jossa edelleenkin asun. Olin onnesta mykkyrässä, eikä iloa himmentänyt se, että muuttopäivän iltana sairastuin ankaraan flunssaan, jota podin sitten jonkin aikaa. Flunssa parani aikanaan, kevät tuli kohisten ja sen mukana nousi mielialani, joka aina välillä oli painua pohjalukemiin, kun elämä tuntui vastustavan monella tavalla.
Olin edellisenä syksynä jäänyt vuorotteluvapaalle työstäni. Olin siis käytännössä ilman työtä. Vuorottelukorvaus ei ollut niin suuri, että olisin uskaltanut asuntovelallisena jäädä elämään sen varassa. Tietysti olisin voinut keskeyttää vapaan, mutta sitten olisi työtäni tekemään tullut ihminen joutunut ikävään tilanteeseen. Asia kuitenkin järjestyi, kun sain sijaisuuden vanhasta työpaikastani. Kun se loppui, tuli muita sijaisuuksia, ja niin sain keploteltua kevääseen asti, jolloin vuorotteluvapaa loppui, ja aloin taas saada normaalia palkkaa.
Avioerossa olin jäänyt pennittömäksi ja heittäytynyt tyhjän päälle. Missään vaiheessa ei minulle kuitenkaan tullut tunnetta, etten pärjäisi. Olen aina ollut tarkka rahan käyttäjä ja ajattelin, että keksin kyllä jotakin henkeni pitimeksi. Ja kumma kyllä se ei ollut edes vaikeaa. Tuntui ihanalta huomata selviävänsä kaikesta omin avuin.
Se taisi olla suuri yllätys aviomiehelleni, joka kaikesta päätellen luuli, että jättämällä minut pennittömäksi hän samalla ajaisi minut taloudelliseen ahdinkoon ja kurjuuteen. Kun hän huomasi, että pärjään, oli hänellä vielä otsaa ehdottaa, että minä lainaisin hänelle rahaa asunnon ostoa varten. Hänelle, jolla oli talo, kesämökki, kaksi vuokrattavaa mökkiä eräässä hiihtokeskuksessa, pankkiosakkeita, säästöjä silkkana rahana, auto, vene jne. Toki olin aina tiennyt, että hänen ahneudellaan ei ole rajoja, mutta jopa minä pöyristyin tuollaisen ehdotuksen kuullessani.
Kommentit