Tytär tuli käymään eräänä viikonloppuna. Mikko haki hänet asemalta ja toi Soilen luokse, missä tytär myös yöpyisi. Oli tytär yrittänyt tasapuolisuuden vuoksi yöpyä ja yöpynytkin myös Mikon luona hiukan aiemmin. Mutta enää ei hän halunnut sinne mennä. Mikko oli tehnyt huushollissa omia järjestelyjään ja siirtänyt tyttären vuoteen toiseen huoneeseen omaan käyttöönsä, kun ei halunnut yksin aviovuoteessa nukkua. Nyt tyttärellä ei ollut sänkyä enää omassa huoneessaan, vaan hän joutui nukkumaan vanhempien makuuhuoneessa.
 
Ei siis ihme, jos koti tuntui tyttärestä ankealta paikalta. Edes omassa huoneessa ei tuntunut enää olevan paikkaa, missä saisi olla. Ankeutta lisäsi vielä se, että Mikko eli omaa elämäänsä ottamatta lainkaan huomioon vierailulla olevaa lastaan. Jos eivät isän ja tyttären välit olleet koskaan kovin läheiset olleet, olivat ne sitä nyt entistä vähemmän.
 
Soile yritti muistuttaa tytärtä, että tämän oli pidettävä yhteyttä myös isäänsä. Jossain vaiheessa tytär sanoi, että hän koki sen ahdistavana. Hän yritti kyllä, mutta se oli vaikeaa, kun isä ei tuntunut tulevan yhtään vastaan. Silloin Soile lopetti sellaiset puheet. Ei hän halunnut asettaa lisää paineita asiassa, joka muutenkin oli tyttärelle vaikea paikka. Myöhemmin tultiin huomaamaan, että tyttären aikuistuessa ja kasvaessa henkisesti aika auttoi kyllä tässäkin asiassa, mutta lämmintä ei suhteesta koskaan muodostunut.
 
Tytär oli nyt luvannut isälleen tulla vielä illalla käymään. Samalla hän ulkoiluttaisi koiransa. Illansuussa Mikko soitti ja alkoi kysellä, eikö tytär jo kohta tulisi. Tytär vastasi tulevansa sitten, kun hänelle sopii. Siitäkös Mikko intaantui! Ellei sopinut tulla nyt, ei tarvitsisi tulla ollenkaan, oli hänen vastauksensa. Itku kurkussa tytär vastasi, että paikka oli sentään hänen kotinsa. Hän saisi tulla sinne silloin, kun halusi.
 
Soile kuunteli puhelua sivusta sydän kylmänä. Miten Mikko saattoi? Eikö hän koskaan oppinut? Yhäkö hän kuvitteli voivansa sanella, miten toisten tuli elää ja olla? Eikö hän tajunnut, että tuollaisilla lausahduksilla, vaikkei niillä aivan täyttä totta olisi tarkoittanutkaan, hän takuuvarmasti katkoi niitäkin vähäisiä jäljellä olevia siteitä, joita kenties vielä oli tyttäreen.
 
Puhelu loppui ja tytär jatkoi askareitaan ponkaisematta matkaan Mikon käskystä. Se oli Soilesta hyvä asia, vaikka varmasti tytär sydämessään itki ja murehti isän ilkeää käytöstä. Jonkin ajan kuluttua hän sitten lähti. Ja aivan oikein: Mikko ei ollut lainkaan kotona tyttären tullessa. Koira oli jätetty yksin ja talossa paloivat täydet valot, mutta Mikkoa ei siellä ollut, ei myöskään mitään viestiä, minne tämä oli lähtenyt.
 
Oletettavasti Mikko oli lähtenyt ravintolaan ja sen takia yrittänyt kiirehtiä tyttären tuloa. Siinä oli taas oiva esimerkki siitä, miten Mikon asiat olivat aina tärkeämpiä kuin kenenkään muiden asiat. Jokaisen olisi pitänyt sopeutua hänen aikatauluunsa, sillä Mikko ei joustanut. Eikä koskaan hän nähnyt käytöksessään mitään korjattavaa. Toiset toimivat väärin, ei hän.