Liisa oli jo avaamassa suunsa lausuakseen muutaman valitun sanan mahdollisista vaatimuksista. Sirkka ehätti kuitenkin ensin. Hän kertoi tahtoneensa vain ilmoittaa Liisalle, miten Pekalle oli käynyt, sillä luultavasti Liisa halusi tämän asian tietää. Olihan Liisa Pekan kertoman mukaan ollut tälle varsin läheinen ihminen ainakin jonkin aikaa. Ja jos Liisaa kenties oli askarruttanut, mahtaisiko Pekka vielä ottaa häneen yhteyttä, niin nyt selvisi sekin asia: ei ottaisi. Liisa voisi kaikessa rauhassa jatkaa elämäänsä. Sitten Sirkka toivotti Liisalle hyvää jatkoa ja sulki puhelimen.

Puhelun loputtua jäi Liisa mietteissään istumaan luuri kourassa työpöytänsä ääreen. Olo tuntui jotenkin tyhjältä ja samalla kuitenkin helpottuneelta. Yksi elämänvaihe tuntui käydyn loppuun. Enää ei tarvitsisi pelätä Pekan yhteydenottoja, mutta nyt ei enää myöskään ollut lypsylehmää, josta aina rahapulassa saattoi herutella muutaman satasen, kun sopivasti valitti maailman pahuutta ja tirautti pienen itkun.

Liisa yritti jatkaa töitä, mutta ei hän enää tänään pystyisi mihinkään keskittymään. Parasta oli lähteä kotiin. Kellokortissa taisi olla muutama tunti plussaa, joita Liisa oli säästänyt pahan päivän varalle. Nyt oli juuri tuollainen paha päivä. Liisa sulki koneen, järjesteli työpöytänsä ja lähti kotiin.

Ulkona oli raikas alkutalven iltapäivä, kun Liisa uusissa talvisaappaissaan ja –takissaan käveli kotiin päin. Takin ja saappaat oli hän ostanut Pekalta saamillaan rahoilla. Ja kun ei omia rahoja ollut tarvinnut ostoksiin käyttää, oli hän tietysti ostanut muodikkaimmat ja kalleimmat, mitä kaupasta löytyi. Liisa osasi tällaiset asiat.

Siinä kävellessä nousi Pekka vahvasti mieleen. Oli Pekassa ollut omat hyvät puolensa. Ainakin oli hän ollut antelias. Lisäksi hän oli ollut hyväuskoinen, mikä Liisan kannalta katsottuna oli erittäin tärkeä ja merkityksellinen asia. Huonoja puolia ei Liisa nyt viitsinyt ryhtyä miettimään, vaikka etsimättäkin niitä nousi mieleen melkoinen liuta. Mutta Pekkaa ei enää ollut: miksi siis muistella hänen vikojaan. Olihan sellaisia meissä kaikissa, jopa Liisassa itsessään, tuumi hän sitten omahyväisesti.

Kotiin päästyään sytytti Liisa kynttilän Pekan muistolle. Oli tämä sentään sen verran Liisaa autellut, että sen ansaitsi. Sitten hän päätti unohtaa koko Pekan ja alkaa miettiä, miten pääsisi eteenpäin omassa elämässään. Peteristä ja kihlauksesta ei oikein enää ollut kerrottavaa, kun ei Peteriä ollut olemassakaan, vaikka Liisa oli kuvitellut kehittelevänsä tarinasta nykyajan Tuhannen ja yhden yön sadun. Ei kannattanut kovin paljon valheita kertoa. Muuten voisi käydä niin, ettei niistä enää millään konstilla pääsisi selville vesille.

Liisan ajatukset harhailivat siellä täällä, ja yhtäkkiä kaikki oli aivan selvää…