Huomaan, että edellisessä postauksessa hairahduin puimaan kielipolitiikkaa, vaikka aivan muuta aioin kirjoittaa. Tavallaan kyllä aikomani liittyy myös kieleen.

Kun kaikki entiset, melko vähälukuiset ystäväni olivat nyt jääneet entisille kotiseuduilleni, piti tietysti ryhtyä rakentamaan uutta ystävä- ja tuttavapiiriä. Tosiasiahan on, että mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sen vaikeampaa on solmia uusia ystävyyssuhteita. Ei minullakaan ollut ensisijaisena tavoitteena saada ystäviä. Riittäisi, kun olisi edes tuttuja, joita tervehtiä kaupungilla, ja joiden kanssa vaihtaa muutama sana kohdatessa.

Huomasin, että pääsin kyllä helposti puheisiin ihmisten kanssa. Hyvä keino saada jutunjuurta aikaan oli, kuten jo mainitsin, kertoa heti kärkeen olevansa muualta muuttanut ja paikkakunnan ja kaiken muunkin suhteen vielä aivan ummikko. Se yleensä kirvoitti kielenkannat nopeasti, kun kysyttiin, mistä tulin, ja mikä minut oli saanut juuri tälle paikkakunnalle muuttamaan. Kun vielä muistin kehua paikkakunnan hyviä puolia vuolaasti, oli vastapuoli yleensä aivan myyty.

Usein sattui myös niin, että juttukaverikin oli muualta muuttanut, joskus jopa ihan samalta suunnalta, kuin mistä minä olin alunperin lähtöisin. Silloin jostakin syystä koki aina erilaista hengenheimolaisuutta tällaista ihmistä kohtaan.

Vesijuoksukaverini oli juuri tällainen tuttavuuus. Ensimmäisen kerran tapasimme elokuvateatterin päivänäytöksessä. Silloin vaihdoimme vain muutaman sana, enkä muista, oliko kummankaan juurista mitään puhetta. Seuraavaksi osuimme samaan kuntosaliryhmään. Siinä olikin helppo kysäistä, kiinnostaisiko toista vesiliikunta, ja kun kiinnosti, kuljimme yhdessä viikoittain uimahalliin. Ensimmäinen tuttavuus, joka aikojen kuluessa on kuin onkin muuttunut oikeaksi ystävyydeksi, oli näin solmittu.