Hitaasti Maria kääntyy ympäri ja lähtee pois. Ei hän pysty isää lohduttamaan, vaikka kuinka haluaisi. Isän tuska on niin kovin erilaista kuin Marian. Isä suree lasta, tytärtään, jonka kohta menettää tyttären tulevalle aviomiehelle. Maria taas suree koko menetettyä elämäänsä.

Sillä juuri sellaiselta, kaiken menettämiseltä hänestä tuntuu. Äsken niin iloa ja elämisen riemua pursuava nuori tyttö tuntee itsensä äkkiä vanhaksi naiseksi. Tulevaisuus, joka hetki sitten näyttäytyi hänen edessään jännittävänä ja erilaisia mahdollisuuksia tulvillaan, muuttui silmänräpäyksessä mustaksi, syväksi kuiluksi, joka hetkenä minä hyvänsä nielaisee hänet ammottavaan, pohjattomaan kitaansa.

Maria tuntee seisovansa tuon kuilun reunalla eikä hänellä ole mitään mahdollisuuksia käänytyä pois. Takana ei ole mitään, mihin palata, sillä isän äskeiset sanat sulkivat kaikki portit entiseen. Katsoipa Maria mihin suuntaan tahansa, näkee hän ympärillään vain mustaa. Markusta, nuoren sydämensä valittua ei hän isän määräyksestä saa enää tavata. Joosef, vanha puuseppä Nasaretista vetää häntä jo tiukalla otteella kohti edessä ammottavaa, mustaa, synkkää kuilua.

Kuin unissakulkija palaa Maria askareisiinsa. Äiti odottaa häntä illallisen laittoon ja pikkusisaria hoitamaan. Ei ole merkitystä sillä, miltä Mariasta tuntuu. Työt on hoidettava ja elämän jatkuttava niin kuin se kaikesta tapahtuneesta huolimatta jatkuukin. Yhden ihmisen suru ja murhe ei elämänvirtaa saa pysähtymään. Korkeintaan se hiukan siinä kohdassa hidastuu, ei muuta.

Kun Maria alkaa askaroida illallisen parissa, vilkuilee äiti häntä tämän tästä. Maria ei ole äidin silmäyksiä huomaavinaan, jatkaa vain hiljaisena askareitaan. Sillä mitäpä sanomista hänellä olisi naiselle, äidilleen, joka yhdessä isän kanssa on juuri päättänyt, mikä on parasta Marialle, heidän tyttärelleen.

Ei ole Mariasta nyt äidin lohduttajaksi, sillä äidinhän kuuluisi lohduttaa lastaan. Äidin äänekkäät huokailut ja näkyvät silmien pyyhkimiset ainoastaan ärsyttävät Mariaa. Kärsiköön äiti tuskansa yksin tai yhdessä isän kanssa. Mariasta eivät he lohduttajaa ja taakan jakajaa itselleen saa.

Illallinen valmistuu ja perhe kokoontuu syömään. Nuoremmat sisarukset eivät tiedä mitään siitä, mitä Marian tulevaisuudesta on juuri päätetty. He nauravat ja ilakoivat keskenään, syövät hyvällä ruokahalulla eivätkä lainkaan huomaa, miten hiljaisia ovat vanhemmat ja Maria. Vasta isän tiukka ärähdys saa heidät hiljenemään, ja illallinen syödään loppuun lähes painostavan hiljaisuuden vallitessa.

Illallisen jälkeen käskee isä vielä kaikkia pysymään hetken aloillaan. Hänellä on heille tärkeää asiaa. Maria nousee paikaltaan, sillä hän tietää jo, mitä isä kohta nuoremmille sisaruksille kertoo. Kukaan ei yritä estää häntä, vaikka isä luokin tutkivan silmäyksen hänen jälkeensä, kun hän häviää juosten mustaan yöhön.

Maria on aina ollut kuuliainen ja tottelevainen tytär. Koskaan ei ole vanhempien tarvinnut häntä tottelemaan kovistella, saati pakottaa. Nyt hän tietoisesti päättää uhmata isän käskyä. Ulos tultuaan hän vilkuilee ympärilleen, ja kun ketään ei ole näkemässä, lähtee hän ripeästi kulkemaan pimeässä kohti läheistä oliivilehtoa. Siellä hän tapaa Markuksen ja rakastaa koko nuoren, kokemattoman sydämensä ja kehonsa palolla tummasilmäistä nuorukaista, kohta syntyvän lapsensa isää, jonka hän nyt tapaa viimeisen kerran.