Tänään viettää nimipäiviään Orvokki ja Viola. Onnea vaan kaikille sen nimisille!

Viola, latinan orvokki, oli ensimmäisiä kukkaisnimiämme ja tuli almanakkaan vuonna 1867.

Mulle Orvokista tuloo mieleen yks laulu lapsuuvesta:

Orvokkini tummasilmä,
kultasydän pieni,
katsot aina lempeästi,
kun käy luokses' tieni. 

Itse hoidin kukkamaani:
rikkaruohot kitkin,
vettä kannoin iltasella
rantatietä pitkin. 

Noudan tästä äidilleni
orvokin tai kaksi;
annan kaunokukkaseni
äidin armahaksi. 

Violasta taas tuloo mieleen se sulatejuusto. Olikohan se justiisa Violaa, jota tarijottiin kansakoulussa pienissä kolomionmuotosissa palasissa, jotka oli kääritty tinapaperiin. Kuvassa oli keltatukkanen tyttö, joka piti kukkia sylissään. Viola-juustoja on vissiin nykysinki, mutta harvonpa noita tuloo ostettua.

Kyllä oli mukava ajella kauniin kesäsen maiseman halaki aamusella. Kaikki oli ihan pakahuttavan vihireää, ja vaikkei aurinko paistanukaan, ei se mitään haitannu. Muutama sajepisko ripsi ikkunaan, mutta kunnolla ei satanu. Säätievotuksessa näyttäs olevan salamankuva. Saa nähä, saahaanko ukonkeliä tänään. Siitä ei olis niin suuremmin väliä, ku oon illalla menossa yhelle mökille ja olishan se kiva vähä pulikoija järvessäki iliman ukkosen pelekoa.

Eilen ku menin kyläpaikkaani, niin ovikelloa soitettuani ootin kovasti kuulevani kimeää haukkumista. Mutta ei sitä kuulunu enää. Ku ovi avattiin, katon ensimmäiseks alaspäin. Oon niin tottunu siihen, että karvanen kerä pyörähtää ensimmäisenä ulos oven raosta. Mutta ei pyörähtäny eilen eikä enää ikään. Karvanen kerä on mullan ja mustikanvarpujen alla.

Mulla oli mukana pikkunarsissia. Ne on semmosia ruukussa kasvatettuja, jotka on jo kukkimisesa kukkineet. Mää ku en ikinä heitä mitään pois, niin en tietysti niitäkään. Jo kerran aikasemmin oon istuttanu niitä V:n hauvan lähettyville. Nyt laiton niitä lisää. Elän toivossa, että ne ens keväänä ja kaikkina seuraavina keväinä nousoo maasta kukkimaan ja muistuttaa aurinkoisella värillään ihanasta ja aurinkoisesta karvakerästä, joka nukkuu ikiuntaan siinä lähistöllä.

Mulle tuli hirmusen haikea mieli, ku kävin V:n hauvalla. Ei enää sellanen, että oisko pitäny vielä kahtoa ja oottaa. Ei siinä ollu enää mitään kahtomista ja oottamista. Mutta muuten ikävä ja haikeus kaikesta siitä, mitä V oli ja mitä se mulle merkihti. Se kuulu kumminki toistakymmentä vuotta mun elämääni enempi tai vähempi. Ei sellaista aikaa niin vaan pois pyyhkästä. Enkä haluaiskaan pyyhkästä. Ne on niitä muistoja, joista meijän koko elämä rakentuu.

Mää en taho päästä alakuun siivousrojektissani. Jotaki pikkujuttuja oon järijestelly, mutta isommat hommat on kaikki tekemätä. Mutta onhan mulla koko kesä aikaa. Varmaan viimesenä lomapäivänä huomaan, että tekemätä jäi, ja kesä tuli kumminki elettyä. Mää en taijakaan ottaa enää sitä Martan-roolia. Rupean Mariaks, sillä on niin kaunis nimiki.