Kierros jatku myyntipöytiä silimäillen. Jokahinen myyjä ois halunnu justiin omia tavaroitaan saaha myytyä. Se siellä onki kaikista inhottavinta, että myyjät on sellaisia tyrkyttäjiä. Yhtään ei voi pysähtyä mihinkään iliman, että myyjä on kimpussa ja hyvä, ettei jo vetämässä riepuja asiakasparan niskaan sovitusta varte. Onneks mää osaan sanoa ei sillon, ku tuumaan, että kaupantekoa ei kannata jatkaa tai ees alottaa. Ei ne sentään ihan perään lähe juoksemaan.

Mää, joka olin melekeen noviisi, kahtelin kenkäostosten jäläkeen ensin, mitä muuta oli tarijolla, ku mitään tarpeita ei tuntunu olevan. Kokeneemmat kävijät suuntas pellavakauppaan ja lamppuostoksille. Olihan se hipasulamppu kiva, mutta mulla on lamppuja enemmän ku omiks tarpeiks, niin että jätin ostamata, vaikka halavalla tietenki oisin saanu.

Astiastot oli ja nättiä, mutta kippoja ja kuppia mulla on kans sen verran, etten enempää tartte. Enhän mää kumminkaan pysty käyttämään ku yhtä tai kahta astiaa kerrallaan. Loput seisoo pölyyntymässä kaapissa. Ku ne siellä aikasa on ollu, mää raijaan ne kirpputorille ja myyn pilikkahintaan, jos joku sattuu ostamaan.

Mutta huivikauppa kiinnosti mua kyllä. Pakkohan mun oli uusiin kenkiini saaha sopivan värinen huivi. Ku siihen vielä sain killuttimet samaan hintaan, en tietenkään voinu jättää sitä ostamata, vaikka huivujaki mulla on niin palijo, että niihin voisin kääriytyä ku itämaijen ihimiset ja olisin vaatetettu päästä varpaisiin.

Vielä piti pysähtyä kuivattujen hetelmien ääreen. Ostin pussillisen sokeroituja inkiväärinpaloja, ku niitä niin kehuttiin. Inkiväärinhän pitäs kirkastaa kurkkua, oon kuullu sanottavan. Kaikellaista muutaki oli kaupan, mutta ei niistä osannu valita, niin että jätin ostamata. Makeisia tyrkytti joka myyjä maistiaisiks sen verran, ettei itelleen tarvinnu ostaa rammaakaan. Ihan tuli makeanhimo tyyvytettyä maistelemalla.

Kuumana päivänä pitää tietenki juuva palijo. Rouvat, jotka mun kans kuluki, osti kalijaa, ja se on toki sallittua. Minä tyyvyn kivennäisveteen, ku alakoholi ei oikeen mulle sovi eikä maistukaan. Ei nämäkään rouvat liikaa ottanu, janoosa vaan, eikä siitä ollu haittaa mulle eikä muille. Muutama muu rouvasihiminen kyllä näytti kallistavan kalijatölökkiä ahkerasti, niin että jo puolenpäivän jäläkeen askel kummasti horju ja puhe sammalsi. Ei siitäkään suurempaa haittaa ollu, mutta ei se tietenkään kovin mukavaa katottavaa ollu. Mutta ainahan voi pääsä kääntää sivuun, jos ei halua katella. Se on hyvä konsti, ja niin mää teinki.