perjantai, 13. huhtikuu 2012
Olipa kerran... ja lienee vieläkin 13.4.2012
Toukokuussa oli tultu siihen pisteeseen, että syyskesällä otetusta toisesta koirasta oli luovuttava. Koko talvi oli mennyt hyvin, ja koirat näyttivät sopeutuneen toisiinsa. ”Uusi” koira oli käytetty eläinlääkärillä ja hoidatettu hyvään kuntoon. Kaikki odottivat innolla uutta kesää ja mahdollisuutta päästä taas mökille, jossa koiriakin voisi varmaan pitää vapaina.
Ensimmäisellä mökkireissulla, jolla molemmat koirat olivat mukana, sattui kuitenkin taas ikävä tapaus. Ärripurri kävi perheen ensimmäisen koiran kimppuun ja puri tätä pahasti. Nyt ei ärri enää saanut armoa. Monista yrityksistä huolimatta sen ärhäkkyys ja viha tai pelko toisia koiria kohtaan nosti aina päätään ikävin seurauksin. Uutta sijoitusta ei sille enää voinut ajatella, ja niin jäi Soilen ja tyttären raskaaksi tehtäväksi viedä iloinen, elämänhaluinen ja kaunis koira eläinlääkärin luokse nukutettavaksi ikiuneen.
Ennen eläinlääkärille lähtöä oli Soile kaivanut haudan lemmikilleen. Mikosta ei siihen ollut, sillä hän oli loukannut sormensa samaisella mökkireissulla. Ja tuskinpa olisi Mikko muutoinkaan siihen puuhaan ryhtynyt. Niin Soile sitten kaivoi haudan kivikovaan ja kuivaan savikkoon ruusupensaan juurelle. Siihen laskivat itkien Soile ja tytär pienen koiran kevyen, velton ruumiin sen omaan pyyhkeeseen käärittynä, kun eläinlääkäriltä palattiin.
Mikko ei ollut edes kotona tuona päivänä. Hän osasi laistaa tällaiset tilanteet, mutta ei Soile edes häntä kaivannut paikalle. Luultavasti olisi hän vain ivannut ja pilkannut muiden mielenliikutusta, joten parempi vain, että Soile sai tyttärensä kanssa rauhassa surra ja itkeä pientä lemmikkiään.
Vaikka koiran menetys oli raskas asia, oli se myös helpotus. Nyt ei enää tarvinnut jännittää, miten koirat tulisivat keskenään toimeen. Oma koira ei näyttänyt toisen koiran puuttumista edes huomaavan, ja vähitellen normaali elämänrytmi palasi taloon. Seuraava elämänmuutos tai pikemminkin paluu entiseen tapahtuisi kesäkuun lopussa, kun Laura pakkaisi pakaasinsa vaihto-oppilasvuotensa päättyessä.
Vihdoinkin se päivä koitti! Jo hyvissä ajoin oli kaikille lähtijöille tullut tieto siitä, miten paljon he saisivat ottaa tavaraa mukaansa. Vuoden mittaan sitä oli tietysti kertynyt vaatteista ja monenlaisista muistoista lähtien. Paljosta Laura luopuikin ilman tuskaa, mutta vielä jäi paljon sellaista, minkä hän ehdottomasti olisi halunnut mukaan. Ohjeen mukaiseen yhteen matkalaukkuun ne eivät millään mahtuneet, eikä Laura Soilen monista kehotuksista huolimatta suostunut tavaroita jättämään.
Lentokentällä sitten jouduttiin tilanteeseen, jossa Lauran oli pakko purkaa matkalaukkuaan ja jättää sieltä pois monenlaista mukaan otettua. Jostain haalittiin muovikasseja, joihin tavarat sullottiin. Ei auttanut Soilen muu, kuin kuljettaa romut vielä kertaalleen takaisin kotiin. Vieläkään ei hän päässyt Laurasta eroon, vaan tämä pyysi Soilea lähettämään tavarat hänen peräänsä.
Soilea kismitti. Olisihan Laura itsekin voinut lähettää paketin kotiin jo etukäteen. Nyt siitäkin huolehtiminen jäi Soilen kontolle. Rahaa Lauralla ei tietenkään ollut, että olisi voinut jättää postimaksun Soilelle. Soile kuitenkin päätti, että omilla varoillaan hän ei pakettia lähettäisi. Hän voisi kyllä sen pakata, punnita ja kysyä postista, mitä sen lähettäminen maksoi. Sitten saisi Laura lähettää rahat, ja vasta sen jälkeen lähtisi paketti hänelle.
Näin tehtiinkin, mutta kesti useita viikkoja ennen kuin postimaksu, 70 €, ilmestyi Soilen tilille. Lähes saman tien lähti paketti Lauralle. Vietyään paketin postiin huokaisi Soile syvään helpotuksesta. Raskas vuosi oli takana ja nyt saattoi katseen kääntää uutta kohti. Mutta raskas vuosi vaati veronsa. Kesti vuoden vaihteeseen asti, ennen kuin Soile lopulta tunsi päässeensä tasapainoon.
Monille asioille saattoi jo nauraakin, kun niihin oli saanut vähän ajallista välimatkaa. Mutta vieläkään, vaikka tuosta ajasta on kulunut jo monia vuosia, ei Soile ajattele, että se oli hyvää tai onnellista aikaa hänen elämässään. Paljon se tietysti opetti, mutta kovan kautta piti se oppi hankkia. Osasyynä ankeaan tunnelmaan saattoi olla tietysti myös se, että vuoteen sattui monenlaista muutakin vastoinkäymistä. Kaikki huono ja ikävä yhdessä sai aikaan sen, että kokonaisuus näytti kovin synkältä.
Kommentit