Oikein arvasin: eläinlääkärille lähdettiin iltapäivällä. En sitä kyllä vielä lähtiessä tiennyt, mutta ei sellainen asia tietenkään kauaa salassa pysy. Matkalla poikkesimme kauppaan. Ihmettelin hieman, kun Isäntä palasi sieltä kantaen kädessään pitkävartista esinettä, jonka hän laittoi tavarasäiliöön. Jostain kumman syystä Olavi häivähti mielessäni, mutta unohdin koko asian kohta.

Muutenkin oli koko aamupäivä outo. Isäntä ja Jaana olivat kuin maansa myyneitä, ja minulle tarjottiin herkkuja toisensa perään. Söin tietysti, sillä harvoin sitä näin paljon herkkuja yhtenä päivänä saa. Parasta syödä silloin, kun herkut ovat kirsun edessä. Minua janotti aivan vietävästi, ja kumma kyllä sain uutta vettä aina, kun kuppini oli tyhjentynyt.

Matkalla eläinlääkäriin poikkesimme hakemaan Rotan. Siellä vallitsi sama murheellinen tunnelma. En ymmärtänyt, mistä se oikein voi johtua. Rotta itki, ja kumpikin tunki taskunsa täyteen talouspaperia. Luulivatko he kenties, että pissaan autoon? Sitten lähdettiin. Rotta istui etupenkillä ja minä lattialla hänen edessään. Siinähän paikkani on tavallisestikin, vaikka joskus kauppareissuilla, kun joudun odottamaan yksin autossa, nousenkin etupenkille kuskin paikalle ratin taakse. Siitä on mukava seurailla ohikulkevia ihmisiä eikä aika tunnu ollenkaan niin pitkältä.

Tultiin perille. Ulkona en vielä tiennyt, mihin olimme tulleet, mutta kun minua ryhdyttiin viemään sisälle, aloin laittaa hanttiin. Kukaan koira ei vapaaehtoisesti suostu astumaan eläinlääkärin ovesta sisään, en minäkään. Mutta minkäs minä pieni koira mahdoin kahdelle isolle ihmiselle, jotka olivat päättäneet viedä minut sisälle.

Jouduimme odottamaan jonkin aikaa omaa vuoroamme. Kuulin, miten sisällä oleva potilas valitti ja vaikeroi. En tiedä, mitä sille tehtiin, mutta minulla ei koskaan ole ollut tapana äännähtääkään, vaikka minulle olisi tehty mitä. Olen kestänyt kaiken kuin mies.

Lopulta oli minun vuoroni päästä tutkittavaksi. Ensin minut punnittiin. Painoin vähän yli kymmenen kiloa. Kuulin sanottavan, että voisin vähän laihtua. No, laihduttaminen on vaikeaa, kun asuu lihapatojen ääressä. Ja itsehän minä lihani kannan. Sitten Isäntä nosti minut tutkimuspöydälle. Siinä minua aina pelottaa, ja nytkin vapisin ja tärisin kuin haavanlehti. Onneksi Isäntä seisoi vieressä ja piti minusta tiukasti kiinni. Muuten olisin kyllä hypännyt nopeasti pöydältä alas.

Lääkäri kuunteli ensin sydäntäni. Se jyskytti kylkiluitani vasten kuin pienen lampaan saparo, mutta ilmeisesti se kuului asiaan, kun ei siitä sanottu sen enempää. Sitten lääkäri alkoi painella vatsaani. Minun olisi tehnyt mieli huutaa, sillä niin kovasti se sattui. Lääkärikin huomasi sen. Sillä välin, kun vatsaani paineltiin, oli pissanäyte tutkittu. Taas kuulin sanan ”sokeritauti”. Mutta jos oikein ymmärsin, vakuutteli lääkäri, ettei minussa ainakaan sitä ole.

Varmemmaksi vakuudeksi piti käpälästäni kuitenkin vielä ottaa verta. Siihen laitettiin kiristävä panta ja sitten piikki tuikattiin käpälään. Sekin sattui ja rimpuilin vähän, mutta pian kaikki oli ohi. Nyt oli kuulemma aivan varmaa, etten sairastanut sokeritautia. Ihmiset puhuivat niin paljon, etten jaksanut enää seurata. Minulle annettiin vielä yksi piikki, ja sitten lähdimme kotiin.

Autossa ihmettelin vähän tunnelman muutosta. Isäntä ja Rotta naureskelivat ja olivat iloisia kuin peipposet. Kumpikin räpläsi kännykkäänsä ja puhui iloisella äänellä. Minäkin aloin rauhoittua. Oli mukavaa päästä taas kotiin. Oliko viimeinen piikki ollut jotakin lääkettä, kun minusta tuntui kuin kivut vatsassani olisivat vähän hellittäneet. En tiedä, miten asiat oikein olivat. Pääasia, että mentiin kotiin ja oloni tuntui hiukan paremmalta.