Pentuajoista ei minulle ole mitään pahaa muistoa jäänyt mieleeni. Jos jotain ikävää onkin sattunut, on aika autuaasti pyyhkinyt kaiken pois muististani. Sehän on kuulemma hyvin tavallista myös teillä ihmisillä. Hyviä muistoja sen sijaan on vaikka kuinka. En nyt kuitenkaan käy niitä kaikkia tässä kertoilemaan, mutta muutamia maininnanarvoisia kirjaan tähän.

Yleisesti ottaen voin sanoa, että elämäni oli mukavaa. Kaisa ja koko perhe rakasti minua kovasti. Sain paljon leluja. Kaisa jopa antoi omia aivan uusia pehmolelujaan minulle revittäviksi, sillä minä olin tosiaankin innokas repijä lapsena. Mitään arvokasta en koskaan kuitenkaan repinyt, ja minut uskalsi jättää yksinkin kotiin, kun muulla väellä oli menoja.

Usein pääsin mukaankin heidän reissuilleen, mutta kauppareissut Rotta, sillä nimellä kutsuin Kaisan äitiä ja entistä ruokkijaani, halusi tehdä rauhassa. En olisi välittänytkään lähteä, sillä olisin joutunut odottelemaan autossa, ja se taas ei ollut suosikkipaikkojani. Kaisa ulkoilutti minua paljon ja koulutti samalla koiran tavoille. Täytyy sanoa, että vaikka hän oli vasta lapsi, sai hän minusta koulittua aivan mallikelpoisen kotikoiran.

Nyt joku varmasti ihmettelee, miksi kutsuin Kaisan äitiä Rotaksi? Siihen on olemassa oikea syy. Hän nimittäin käytti tuohon aikaan kotioloissa rottakengiksi kutsuttuja matalia, tossumaisia kenkiä. Rotta ei ollut haukkumanimi, vaan kuului siihen ”kieleen”, jota yhteisesti keskenämme käytimme. Rakastin Rottaa yhtä paljon kuin Kaisaakin, sillä hän huolehti siitä, että sain aina ruokani ajallaan. Vaikka Kaisa olikin varsinainen emäntäni ja omistajani, piti Rotta kuitenkin viimekädessä huolta siitä, että minulla oli kaikki hyvin. Hän tilasi eläinlääkäriajat ja jopa nyppi minut alkuaikoina, nuuka kun oli. Nyppiminen olikin lähes ainoa asia, josta en Rotassa pitänyt, vaikka ymmärsin kyllä, että sitä tehtävää ei saanut laiminlyödä. Muuten turkkini olisi mennyt aivan pilalle.

Nyppiminen muuten tarkoittaa turkin trimmausta. Se tapahtuu meillä borderterriereillä sanamukaisesti nyppimällä käsin vanha, eloton peitinkarva pois. Minut on aina nypitty kaksi kertaa vuodessa, keväällä ja syksyllä. Näyttelykoiria voidaan nyppiä useamminkin, mutta minua onneksi ei.

En pidä nyppimisestä himpun vertaa, sillä vaikka päällyskarva onkin jo kuollutta, sattuu minuun silti aivan vietävästi, kun karvaa kiskotaan irti. Joskus alkuaikoina Rotta kyllästyi siihen, kun rimpuilin ja reuhdoin nypittäessä. Silloin nyppimiskausi saattoi kestää viikkokausia. En ollut mikään kaunis ilmestys, kun takapäästäni olin siistiksi nypitty, kuin alusvaatteisillani, ja päästä ja etupuolesta olin varsinainen turrikka. Onneksi Rottakin aikanaan kyllästyi nyppimiseen, ja nykyisin käyn aina ammattilaisen luona nypittävänä. Mukavaa sekään ei ole, mutta kunhan kestän tunnin, pari aloillani, olen aina sen jälkeen tosi coolin näköinen koira.