Leena herää valkoisessa, hiljaisessa huoneessa. Avonaisen ikkunan kautta kuuluu linnunlaulua ja keskikesän voimakkaat tuoksut tunkeutuvat sisälle lähes pyörryttävinä. Leena katselee oudoksuen ympärilleen. Missä hän oikein on? Olo on turtunut ja jähmeä. Suu tuntuu rutikuivalta, ja äkkinäinen liikahdus saa kivun aallon kulkemaan koko kehon läpi.

Hitaasti alkavat muistikuvat palata Leenan väsyneeseen mieleen. Eilenhän tanssittiin hänen häitään! Hän seisoi suloisena ja kauniina morsiamena valkoisessa hääpuvussaan komean sulhasensa Kallen rinnalla, kun pappi liitti heidät aviopuolisoiksi. Sitten tanssittiin ja juhlittiin ja kaikilla oli hauskaa. Mutta mitä sitten tapahtui? Miksi hän on täällä oudossa, hiljaisessa huoneessa? Hänenhän pitäisi olla Kallen ja hänen yhteisessä kodissa, aviovuoteessaan takanaan ihana ja lemmentäyteinen hääyö, jollaisesta hän on aina uneksinut.

 Mutta tämä on kaikkea muuta! Onko tämä sairaalan huone? Haju ainakin on samanlainen. Leena tuntee, miten pahoinvointi lähtee aallon tavoin liikkeelle. Hän haparoi pöydältä astiaa, johon voisi oksentaa. Saatuaan sen käsiinsä hän yökkää rajusti, mutta tyhjästä vatsasta ei nouse muuta kuin hapanta nestettä, joka valuu pitkin Leenan leukaa ja jää kitkeränä makuna suuhun ja huulille.

Voipuneena Leena painuu takaisin tyynyjen varaan. Kipu vatsan tienoilla herättää hänessä outoja ja pelottavia muistikuvia ja tuntemuksia. Leena sulkee silmänsä ja antaa ajatustensa palata takaisin eilisiltaan. Nyt hän ei voi enää estää kuvia tulemasta. Hän muistaa, miten Kalle humalaisena ja horjuvana, silmät päässä tapittaen seisoi hänen edessään ja ivasi ja pilkkasi häntä koko hääväen kuullen. Tuska kouristaa Leenaa, kun hän muistaa ensimmäisen palleaan osuneen iskun. Sen jälkeen on kaikki epäselvää kaaosta. Hämärästi hän muistaa nähneensä Kallen mustan, kiiltävän kengänkärjen, joka potki häntä päähän, kasvoihin ja vatsaan.

Enempää ei Leena muista, sillä armelias tajuttomuus sulki hänet sisäänsä Kallen satuttavien iskujen ja potkujen ulottumattomiin. Siksi hän ihmettelee täällä oloaan. Mitä oikein on tapahtunut, kun hän makaa sairaalan sängyssä? Nyt hän huomaa käsivarteensa kiinnitetyn tippaletkun ja hämmästyy entistä enemmän. Kallen potkut ja iskut olivat kyllä kovia ja tarkasti kohteeseensa tähdättyjä, mutta ei kait Kalle häntä sentään sairaalakuntoon hakannut?

Äkkiä Leena muistaa lapsen. Mitä sille on tapahtunut? Ei kai se vain ole kuollut? Leena hätääntyy ja alkaa tunnustella vatsaansa. Käsi osuu paksuun siteeseen, joka peittää aristavaa vatsaa. Nyt Leena jo arvaa, miten lapsen on käynyt. Kyyneleet alkavat hiljalleen kostuttaa silmänurkkia, ja rinnasta nousee raju nyyhkäisy. Leena tuntee olevansa täysin yksin maailmassa. Suru omasta kohtalosta väistyy sen surun tieltä, ettei Leena koskaan saa tuudittaa sylissään lasta, jota hän ehti muutaman kuukauden kantaa sydämensä alla. Lapsi on kuollut, otettu pois Leenan kohdusta, häntä ei enää ole.

Leenasta tuntuu, että samalla hetkellä, jolloin hän tajuaa asian, kuolee jotakin hänestä itsestäänkin. Hän on nyt äiti eikä kuitenkaan ole. Hänen lapsensa on kuollut, eikä kukaan tuo hänen suruunsa kukkia. Hänen lapsensa on kuollut, ja se on Kallen syy…