En tiijä, oliko hieromisen vai jonku muun asian syy, että lauantaiaamuna mää taas heräsin päänpakotukseen. Herätessä se ei tuntunu oikeen tavalliselta mikreenijomotukselta, ja niin mää aattelin seleviäväni siitä tavallisella ropilla. Heitin pari vahavaa nappia hetulaan ja rupesin oottelemaan vaikutuksia.

Siinä ootellessa hoitelin muitaki hommia, vaikka kyllähän se tuppas vähä toistaitosta olemaan se mun tekemiseni. Aivan ku ois ollu toisen asialla. Mutta sinnillä mää vaan tein, mitä tekemistä mulla ny sattu olemaan. Mulla oli taas kirpparille meno. Pitihän mun lähteä kahtomaan, miten mun bisnekset on lähteny käyntiin. Ties vaikka pöytä jo tyhyjyyttään huutas. Ja uutta rompetta oli katottuna jo autonperä täyteen.

Mää en ymmärrä, mistä sitä roinaa oikeen ihimisen nurkkiin kerääntyy? Tai kyllähän mää sen ainaki ihteni kohalla tiijän. Mää oon semmonen hamsteri, ettei pahemmasta väliä. Emmää niinkään uuven tavaran perään oo, mutta kaikki vanhat säästän aatoksella, että niitä jossaki hommassa saattas vielä tarvita. Muijenki nurkista vielä kokoan semmoset tavarat, joita ne ite ei enää käytä. Mua hirvittää katella, miten aivan hyvää ja käyttökeleposta tavaraa heittää ihimiset kaatopaikalle. Jos mää vaan satun näkemään sellaisia, niin otan kyllä talteen.

Ei oo ihime sitte, että varastot ja komerot aivan pursuiloo kaiken maailman kampetta. Muuttaissa ne aina pikkusen vähenöö, mutta kuka sitä ny sen takia viihtis muuttamaan ruveta, että sais siinä livulla nurkkiaan tyhyjennettyä. Emmää ainakaan! Onneks on sitte nuo kirpparit.

Mutta on siinä pirunmoinen homma, ku niitä kamppeita sitte alakaa sinne kokoilla ja hinnotella ja kuskata. Se käy ihan työstä. Joskus mää oon aatellu, että se on yhenlainen harrastus kans. Aika säännöllisin väliajon mää innostun siihen, ja sitte ku se rulijanssi on taas sillä erää ohi, niin ei tee mieli kahtoakaan kirpparille päin ainakaan myyntimielessä. Ei varsinkaan, jos palkaks on saanu siitä hommasta melekeen tyhyjän.

Mulla on semmonen tosi iso sininen matkalaukku. Viime kesänä yhellä matkalla siihen tuli halakeama kylykeen. Semmosta laukkua ei oikeen enää voi käyttää lentomatkoilla. Mutta ku se on hyvä ja tilava laukku ja kestää vielä kasassa, niin mää oon kuletellu sillä tavaraa eri paikkoihin. Nykki mää vein sillä romua kirppikselle.

Ku se kumminki on rikki ja semmonen mahoton koholo, emmää sitä oikeestaan enää haluais pitää nurkissani tilaa viemässä. Mää päätin koittaa, jos joku ostas sen olemattomalla hinnalla, niin pääsisin siitäki eroon. Eihän sitä ikään tiijä, vaikka joku ihastus sen helakkaan väriin tai muhkeaan kokoon ja päättäs, että tuo hänen on saatava. Makso, mitä makso!

Mää laiton hinnaks muistaakseni viiskymmentä senttiä vai olisko ollu peräti euro, niin ettei ainakaan hinta päässy päätä huimaamaan. Senki mää laiton siihen lappuun, että tästä kohasta on laukku vähä rikki. Ei mulla nimittäin mitään huijaustarkotusta oo. Ostajan pitää tietää, mitä se ostaa. Ei voi ainakaan jäläkikäteen tulla sanomaan, että täähän oli rikki, ku ostaissaan jo asian tietää. Sitte jätin laukun siihen myyntipaikkani viereen, ku ei se oikeen sinne päyvälle mahtunu.

Lauantaina heti ensimmäiseks, ku menin kirpparille, mää huomasin, että laukku oli pois. Joku oli sitä sitte tarvinnu ja halunnu sen itelleen. Hyvä, yks vastus vähemmän oli nyt tällä mun kivikkoisella ja karikkoisella myyntipolullani. Sitä mää en niinkään aatellu, että menipäs halavalla. Olin vaan ilonen, ettei mun enää ite tarvinnu sitä tämän erän perästä sovitella verkkokomerooni. Ja itehän mää sen hinnan siihen olin lätkässy!

Mulla ei oo mitään listaa niistä romppeista, jotka mää oon sinne pistäny myyntiin. Mun piti vaan silimämääräsesti arvioija, mitä ois voinu lähteä ostjien matkaan. Ei ainakaan mitään isompaa ollu menny, semmää huomasin. Paitsi se laukku tietenki. Vaatteita mullei palijo ollukaan tarijolla, mutta ei ne vähäsetkään ollu oikeen ketään kiinnostanu, vaikka on sanottava, ettei niissäkään hinnat oo mitään huippuluokkaa. Kenkiä oli kymmenkunta paria, mutta ei kukaan ollu tarvinnu semmosia ronttosia, joita mun myyntipöyvän alla nökötti. No, yhen päivänhän oli vasta tavara ollu näytillä. Katotaan loppuviikosta uuvemman kerran.

Laittelin sitte vielä uusia romuja esille ja järijestin pöytäni, että siitä hyvin löytäs ja näkis, jos joku sattus kiinnostamaan. Mää olin pikkusen tyytymätön kirpparinpitäjän hommiin. Torstaina nimittäin se oli jo luvannu, että tavaroihin laitettavia hintalappuja olis saatavilla viimestään seuraavana päivänä. Se oli semmonen saan lapun valamiiks leikattu nippu, joka kuulu myyntipaikan vuokraan. Olin mää kyllä saanu jokusen leikkaamattoman arkin niitä lappuja, niin että sain hinnoteltua osan tavaroista, mutta niissä oli iso homma leikellä jokainen lappu erikseen irti.

Mää olin jo monta kertaa kysyny lisää lappuja ja aina vaan sanottiin, että huomenna tuloo lisää, ja annettiin ku armopaloja melekeen yks lappu kerrallaan. Ku eihän tavaraa voi laittaa myyntiin, jos ei siinä oo hintalappua. Taas lauantaina mää kysyn niitä lappuja, ku sillon niitä piti eellisen sanomisen mikaan olla. Ja taas mulle sanottiin, että ei oo, mutta huomenna viimestään oli luvattu niitä toimittaa.

Sillon mää en enää voinu pitää suutani kiinni. Mää kysyn, eikö niitä arkkeja voi ite monistaa lisää ja antaa asiakkaille niin kauan, että valamiiks leikattuja taas on saatavilla. Mies vastas, että semmonen monistaminen tuloo niin kalliiks, ettei hän semmoseen hommaan voi ruveta, vaikka oli jo joutunu kumminki sitä tekemään. Mää sanon, ettei se ny tääkään oikeen hyvää palavelua oo, ku aina vaan päivästä toiseen tarijotaan ”eioota”. Mies ei sanonu siihen mitään, lykkäs vaan muutaman lapun mun kouraan ja siihen mun piti tyytyä. Vähä mua kismitti, mutta mikäs autto. Lähin kotiin ja mietin tarkasti, mitkä tavarat näillä armopaloilla hinnottelen.