Helteinen heinäkuu vaihtui, jos ei nyt helteiseksi, niin ainakin lämpimäksi elokuuksi. Kohta Keski-Suomesta palattuamme joutui Samba-koira uudemman kerran puoskarin pakeille. Pään haava ei alkanut parantua, joten se jouduttiin avaamaan, puhdistamaan ja tikkaamaan uudestaan kiinni. Vasta sitten paraneminen alkoi. Se tiesi tietenkin sitä, että kauluksen pito jatkui. Eihän se mukavaa ollut, mutta välttämätöntä, jotta haava pääsi kunnolla paranemaan.

Elokuun alkuun ajoittui myös uudella kotipaikkakunnallani jo muutamana kesänä vietetty avoimien ovien päivä. Tapahtumassa ihmiset saivat ilmoittaa omia kotejaan tapahtuman järjestäjille, ja kuka tahansa pääsi sitten katsomaan, millaiselta mikäkin koti näytti. Olin jo edellisenä kesänä käynyt katsomassa muutamia kohteita, mutta nyt päätin tehdä oikein suunnitelman. Samojakin kohteita oli tarjolla, mutta eivät ne minua enää kiinnostaneet.

Elokuinen lauantai kuluikin sitten mukavasti, kun ensin tutustuin muutamiin koteihin, sitten osallistuin bussikierrokselle, jolla esiteltiin paikkakunnan rakennuksia ja vielä kävelykierroksellekin. Päivä huipentui kotiseutufilmien katseluun paikallisessa elokuvateatterissa.

Eräänä elokuisena iltana päätin kysäistä ystävättäreltäni, kiinnostaisiko häntä lähteä käymään läheisen kaupungin kuululla iltatorilla. Naapurini olivat siellä käyneet ja kehuivat sitä kovasti, ja olin aiemminkin kuullut kehuja siitä. Ystävättäreni oli heti valmis, sillä ei hänkään ollut vieraillut siellä aikaisemmin, vaikka oli asunut seutukunnalla jo parikymmentä vuotta.

Niinpä hyppäsimme junaan ja huristelimme torille, jossa ohjelman mukaan oli monenlaista tarjolla. Ja olihan siellä, ihmisiäkin vaikka miten paljon, mutta näillä kymmenillä torielämäänkin kyllästyy aika nopeasti. Jotain pientä ostimme, mutta sitten teki mieli jo lähteä kotiin. Nyt oli tullut tuokin iltatori nähtyä ja koettua. Ei tarvinnut enää haikailla sen perään!

Syksyinen vaellusretkikin alkoi häämöttää edessä. Päätimme vaelluskaverini kanssa tehdä pienen koekävelyn, jolla testaisimme varusteita. Aamulla pakkasimme reppuihin hyvät eväät ja lähdimme marssimaan kohti paikallista nähtävyyttä, joka sijaitsi 12 kilometrin päässä. Kohde oli sopivan matkan päässä, sillä vaelluksemme pisimmät päivämatkat olisivat tuota luokkaa. Tarkoitus oli, että kävelisimme tuon matkan ja paluu tapahtuisi sitten autokyydillä. Ystävättäreni mies tulisi meidät hakemaan, kun olisimme valmiit kotimatkalle.

Harvoin asiat kuitenkaan menevät aivan suunnitelmien mukaan. Eipä nytkään. Hakija ei vastannut puhelimeen useista soittoyrityksistä huolimatta. Minua alkoi jo hermostuttaa, että jotakin on sattunut, mutta mitäpä se hermoilu auttoi. Tuntui myös siltä, että emme kyllä jaksaisi kävellä enää takaisin. Onneksi oli lauantai, joten tiesin vävyni olevan kotosalla. Niinpä soitin hänelle, ja kohta hän tulikin meitä hakemaan. Ystävättäreni miehellekään ei onneksi ollut mitään sattunut. Hänen puhelimensa vain oli syystä tai toisesta "joutunut" lentotilaan, eikä hän ollut kuullut soittoja.

Reissu meni siis hyvin, vaikka aivan ilman haavereita en minä säilynyt. Rakkoja en saanut jalkoihini, kuten ensimmäisellä vaelluksellani vuosia aiemmin. Mutta molempien isovarpaideni kynnet tuntuivat aroilta ja kohta ne olivatkin jo aivan mustat. Ilmeisesti ne olivat hiukan liian pitkät ja siksi mustuivat. Sainkin sitten nauttia mustista varpaankynsistä pitkälle talveen, kunnes uudet kynnet korvasivat ne jossakin vaiheessa.