Kotka lennätti tuskissaan huutavaa Markkua yhä ylemmäs. Markku tunsi, miten ilma viuhui kylminä aaltoina hänen ympärillään. Kivut olivat nyt jo lähes kestämättömät, ja Markusta tuntui, että hän pyörtyisi kohta. Sitä hän oikeastaan toivoikin, sillä silloin ainakin kivut loppuisivat. Tai kuolema olisi vielä parempi vaihtoehto. Mitäpä hän, silmätön, sokea mies elämällään enää tekisi. Kukaan ei häntä huolisi elätettäväkseen, sillä eihän hänestä itsestään enää olisi mihinkään töihin. Lupaavasti alkanut elämä oli päättynyt nopeammin kuin olisi osannut arvatakaan.

Sitten kotka alkoi puhua, ja Markku havahtui sen puhetta kuuntelemaan. Ensin kotka kyseli Markun vointia. Miltä tuntui nyt olla sokea ja toisten armoilla? Oliko mukavaa, kun päivänvalo oli kokonaan elämästä sammunut? Entä nilkka? Miltä siinä tuntui? Kotka pitäisi huolen, että tuolla jalalla ei Markku koskaan enää kävelisi.

- Luulitko tosiaan, että pääsisit minusta näin helposti eroon? kysyi kotka nyt selvästi Sirkan kirkkaalla äänellä. Ajattelitko, että kun hautaat minut ja pienet kaksoset kuin salaa kenenkään tietämättä ja näkemättä, voit samalla pyyhkiä kaiken tapahtuneen pois aikakirjoista? Entä Esko, luuletko hänenkin häviävän elämästäsi sillä, että hylkäät hänet vanhempieni hoteisiin? Ihmisten, joita et kelpuuttanut hetkeä aikaisemmin edes tyttärensä avonaisen arkun ääreen.

Kotka vaikeni hetkeksi kuin miettien, mitä seuraavaksi sanoisi. Markku nosti kätensä korvilleen ollakseen kuulematta sen puhetta, mutta kotka korotti ääntään, ja kohta sen ääni pauhui kuin myrskyävä meri Markun korvissa.

- Voi, Markku, Markku! Vähänpä sinä elämästä tiedät, vaikka kuvittelet sitä kovastikin ymmärtäväsi. En ikinä anna sinulle rauhaa. Koko elämäsi ajan saat kantaa katumuksen taakkaa siitä kaikesta, mitä meille tapahtui. Kuolemastani en sinua syytä. Ethän sinäkään mikään jumala ole, joka sen olisi voinut estää. Niin varmaan oli tarkoitettu tapahtuvaksi.

Mutta kaikki muu painaa raskaana taakkana harteitasi, vaikka kuinka sen yrittäisit unohtaa. Sinä halusit meidän muuttavan kaupunkiin muka leveämmän leivän ääreen. Mitä sitten meille tarjosit? Kylmän, ahtaan ja siivottoman kopperon ja päälle päätteeksi alituisen varpaillaan olon, että sinä saisit nukkua vuorotyösi takia. Ja nyt vielä uhraat Eskon, ainoan lapsesi tuon tärkeän työsi alttarille. Markku, häpeän sinua!