Soilen lähtökohdista katsoen on kai jokseenkin luonnollista, että hän ensin esitti täysin tietämätöntä Mikon kysymysten ja syytösten edessä. Miten sitä paitsi olisi keskellä yötä aviomiehelleen alkanut kuin maailman luonnollisimpana asiana selittää, että vaihtoi viestejä vieraan, omaa miestään huomattavasti nuoremman miespuolisen työtoverinsa kanssa, ja että tuo viestinvaihto sisälsi jo varsin intiimejä sävyjä?
 
Sen pitemmällehän eivät nuo kaksi olleet edenneet. Kahdenkeskisiä tapaamisia ei ollut harrastettu, ja muutenkin tapaamiset olivat yhden käden sormilla laskettavissa. Soile kuvitteli, typerää kyllä, että tiukan paikan tullen kykenisi lopettamaan koko orastavan suhteen ja jatkamaan entistä elämäänsä. Kyllä voi ihminen olla sinisilmäinen! Jossain sisimmässään Soile kai kuitenkin aavisti tai tiesi, että asia olisi helpommin sanottu kuin tehty.
 
Painiessaan siinä eri vaihtoehtoja puntaroiden sai Soile yllättäen avun Mikon suunnasta. Koko avioliiton ajan oli Mikko käyttänyt tehokasta asetta, jolla ainakin tähän asti oli saanut Soilen ruotuun. Jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan, veti hän esiin valttikortin vailla vertaa.
 
Aviolupauksessaan olivat Soile ja Mikko luvanneet rakastaa ja kunnioittaa toisiaan ”aina kuolemaan asti”. Soile oli tätä lupausta parhaansa mukaan yrittänyt toteuttaa eikä koskaan, vaikeinakaan aikoina, ollut ehdottanut eroa, vaikka se kieltämättä oli useinkin hänen mielessään käynyt yhtenä ratkaisuvaihtoehtona. Lupaus oli lupaus eikä Soile aikonut antaa periksi ihan vähällä.
 
Mikko sen sijaan näytti unohtaneen lupauksensa jo ajat sitten, jos koskaan oli sillä mitään tarkoittanutkaan. Aina kiperissä tilanteissa, jos asiat eivät edenneet Mikon toivomalla tavalla, hän lausui nuo kuolemattomat sanat: ”Kyllä meidän varmaan on parasta erota.” Tähän asti tuo lausahdus oli tehonnut Mikon toivomalla tavalla. Tuollaisen uhan edessä oli Soile mitä pikimmin yrittänyt saada sovun aikaan vaikka sitten omista periaatteistaan ja toiveistaan tinkien.
 
Mutta ajat olivat muuttuneet ja Soile niiden mukana. Kun Mikko edellisen kerran oli uhkaukseensa turvautunut, oli Soile silloin sanonut hänelle, että tuo tie oli nyt käyty loppuun. Seuraavalla kerralla olisi Soile samaa mieltä. Ilmeisesti Mikko ei ollut kuvitellut Soilen olevan tosissaan tai sitten hän piti Soilen mielipidettä niin vähäpätöisenä, että oli asian jo tykkänään unohtanut. Niin tai näin sai Mikko nyt tuta, että Soilen kanssa ei enää leikitty.