Kauniina kesäisenä hellepäivänä ajelin kotiinpäin. Ei minulla kiire ollut, ei toki, ja olin myös jo pidemmän aikaa yrittänyt harrastaa taloudellista ajotapaa vähentämällä nopeutta ja ainakin välttämällä ylinopeutta, kaasujalkani kun välillä tuppaa olemaan vähän turhan raskas. Tähän asti olin selvinnyt ilman ylinopeussakkoa, mutta aina oli olemassa mahdollisuus, että jonain päivänä sellainen eteeni rapsahtaa.

Tänään ei sellaista vaaraa kuitenkaan ollut näköpiirissä: minähän ajelin kaikessa rauhassa, liikennettä vaarantamatta ajatuksiini vaipuneena aivan rajoitusten mukaan. Niinpä niin, ajatuksiini vaipuneena. Auton ratissa ei koskaan pidä vajota ajatuksiinsa, vaan liikennettä on tarkkailtava herkeämättä ja aktiivisesti. Näin minulle opetettiin jo autokoulussa, ja jokapäiväisessä elämässä siitä saa muistutuksia tämän tästä ”vähältä piti” –tilanteina.

Nyt kuitenkin vajosin ajatuksiini tutulla tien pätkällä. Tultiin taajama-alueelle, jossa kaiken lisäksi oli vielä liikennemerkki kertomassa, että tässä saa sitten ajaa vain 50 kilometriä tunnissa. En minä sitä mitenkään noteerannut, en tainnut edes vilkaista nopeusmittaria. Vastaan ajoi poliisiauto, ja johan nousi jalkani kaasulta. Tällä kertaa se tapahtui auttamattomasti liian myöhään. Taustapeilistä näin, miten poliisiauto teki u-käännöksen ja lähti perääni.

Siinä sitä sitten ajeltiin peräkkäin aivan rajoitusten mukaan. Poliisit ajoivat niin lähellä, etten nähnyt heidän näyttävän minulle minkäänlaista pysähtymismerkkiä. Ajattelin heidän etsivän sopivaa paikkaa, johon auto olisi hyvä pysäköidä, ajavan sitten edelleni ja pysäyttävän minut. Se heidän täytyi tajuta, etten yrittänyt ajaa karkuun.

Tultiin kaksikaistaiselle osuudelle. Siinä rinnalle ajo ja pysähtymiskehotus sitten tulivat. Nuori poliisimies nousi autosta, toivotti hyvät päivät ja kysäisi, seuraanko liikennettä taustapeileistä. Sanoin seuraavani, johon hän totesi, etten kuitenkaan heitä ollut huomannut. En viitsinyt ryhtyä selittelemään mitään, koska se ei olisi mitään auttanut.

Sitten puhallutettiin. Se lienee rutiinitoimenpide, eikä minulla koskaan siinä suhteessa ole mitään pelättävää. Poliisimies totesi, että taisi tulla ajettua reipasta ylinopeutta. Minä siihen, että niin taisi. Seuraavaksi kysyttiin rekisteriotetta ja ajokorttia. Niitä pääsinkin esittelemään poliisiauton takakoppiin. Siellä nuori poliisinainen alkoi täytellä papereita esittämieni asiakirjojen perusteella. Minun ei tarvinnut vastata kuin kysymyksiin oliko auto minun nimissäni, mikä on puhelinnumeroni ja ovatko tuloni pysyneet muuttumattomina.

Kun paperit oli täytetty, kuulin ajaneeni sen ja sen verran ylinopeutta viidenkympin nopeusrajoitusalueella. Päiväsakkoja sain 30 ja tulotasoni perusteella laskettuna se teki niin ja niin monta euroa: sivumennen sanottuna aika monta. Maksuaikaa oli yksi kuukausi ja huomautusaikaa yksi viikko.

Vielä kysyttiin, haluanko kiistää asian. Nyt teki jo mieli nauraa. En tosiaankaan halunnut kiistää päivänselvää asiaa, jossa itse olin syyssä. Poliisit tekivät vain työtään, minä olin töpeksinyt. Totta kai ensin vähän harmitti se iso rahasumma, jonka joutuisin pulittamaan typeryydestäni. Sillä olisi vaikkapa lyhentänyt asuntolainaa mukavasti, tehnyt ulkomaanmatkan, kaksikin, ostanut uudet silmälasit. Nyt se meni kuin taivaan tuuliin. Myös se harmitti, että sakko tuli lähes ”tahattomasta” ylinopeudesta. Joskus olen ajanut liian lujaa ihan tarkoituksella, tällä kertaa tein sen kuin ”vahingossa”.

Tehty mikä tehty, seuraukset siitä olivat lakisääteiset. Rikoin määräyksiä ja sain rangaistuksen. Siitä voin olla tyytyväinen, että en kolaroinut, itse olen edelleen hengissä, auto on ehjä, enkä tappanut tai vammauttanut ketään. Raha on vain rahaa, ja tällä kertaa minun oli maksettava hiukan suuremmat oppirahat.

Kun jokaisesta asiasta täytyy yrittää repiä myös jotakin huvittavaa, niin tässä tapauksessa se voisi olla vaikka se, että kun aikanaan kuolen, teen sen yhtä kokemusta rikkaampana. Olen istunut mustanmaijan takapenkillä syytettynä liikennerikkomuksesta. Kyseenalainen kunnia, mutta hauska lisä siihen kokemusarkkuun, jota sitten ehkä joskus palvelutalossa raottelen...