Loppumatka sujui kommelluksitta. Ainoa harmi taisi enää olla matkalaukun rikkoutuminen paluulennolla lentokoneen ruumassa. Mutta Soile topakkana ihmisenä otti yhteyttä vahinkopalveluun, ja niin saatiin uusi, entistä ehompi laukku rikkoutuneen tilalle. Kaiken kaikkiaan jäi matkasta mukavat muistot, ja Soilen mieleen jäi kytemään ajatus uusista matkoista. Sellaiselle lähdettiinkin jo uuden vuoden tienoilla. Tällä kertaa oli matkakohteena Barcelona, joka myös hurmasi ainakin Soilen aivan täysin.

Nyt oli Soile päässyt vauhtiin. Seuraavalla talvilomalla suunnattiin Madeiralle, joka myös oli jo vuosikymmenten ajan ollut Soilen matkahaaveissa. Muuten matka onnistui hyvin, mutta Mikkoa ei juurikaan saanut osallistumaan oikein mihinkään. Mikko kärsi lonkkanivelen kulumasta eikä pystynyt kävelemään pitkiä matkoja lonkan kipeytymättä. Mutta Soile ja tytär kävelivät ympäri saarta, osallistuivat levada -vaellukseen ja kävelivät monen kilometrin matkan orkideapuutarhalle.

Mikko vietti aikaa uima-altaalla tai hotellihuoneessa televisiota katsellen. Soile kyllä vähän ihmetteli, mitä järkeä oli lähteä tuhansien kilometrien päähän ulkomaille oleilemaan hotellihuoneessa ja katselemaan televisio-ohjelmia, joista ei mitään ymmärtänyt. Mutta yksinkään ei Soile olisi voinut lähteä, sen hän tiesi. Onneksi tytär oli mukana ja hän oli lähes yhtä innokas kuin Soile näkemään ja kokemaan kaikkea uutta. Mikko sai Soilen mielestä kuluttaa aikansa, miten parhaiten taisi, kunhan ei ollut hänen ja tyttären menoja estelemässä.

Tytär oli aloittanut lukion ja ensimmäisen lukiovuoden jälkeen halusi hän lähteä kolmen viikon kielikurssille Englantiin. Mikäpä siinä! Kielitaito on tarpeellinen ja hyödyllinen taito, ja olisihan matka myös tyttären itsenäistymisen kannalta hyvä. Soile kannatti innokkaasti tyttären kielikurssihanketta, eikä Mikkokaan vastustellut. Rahasta ei tingitty silloin, kun tyttärelle jotain oli hankittava.

Lukiovuoden aikana oli tytär tutustunut myös paikkakunnalla oleviin vaihto-oppilaisiin. Varsinkin italialainen Chiara kävi usein myös Mikon ja Soilen kotona vieraisilla. Jäähyväiset olivat haikeat, kun Chiara sitten lähti takaisin kotimaahan. Mutta jo keväällä oli tytär alkanut puhua, että hänkin haluaisi vaihto-oppilaan omaan kotiinsa. Chiarasta oli tullut tyttärelle melkein kuin sisko, ja mielessä eli tietenkin toive, että omaan kotiin otettavasta vaihdokista tulisi sellainen vielä enemmän. Soile kyllä sanoi moneenkin otteeseen, ettei sellaisesta olisi mitään takeita, ja ymmärsi tytär sen toki itsekin.

Mutta niin vain päätettiin vaihto-oppilas ottaa. Nyt halusi Soile sanoa asiaan jotakin. Hän halusi vaihto-oppilaan Etelä-Amerikasta, sillä se maanosa oli aina kiehtonut kovasti hänen mieltään. Ei tyttärellä ja varsinkaan Mikolla ollut mitään sitä vastaan, joten kesän korvalla sai perhe ilmoituksen järjestävältä taholta, että Laura Kolumbiasta saapuisi elokuussa Suomeen ja tämän perheen kotiin.

Toki perhe oli saanut itse tehdä valinnan, mutta eipä yhdessä vaihtoehdossa juuri valitsemista ollut. Jonkin verran valinnassa vaikutti se, että Laura oli orpo. Hänen äitinsä oli kuollut syöpään muutamaa vuotta aikaisemmin, ja Laura asusteli sisarensa perheessä. Se tietysti hellytti Soilen sydämen oitis. Tässä hän taas näki yhden ”autettavan”.

Laura tulisi siis elokuussa, mutta vielä olisi edessä kesä, jonka aikana saattaisi tapahtua vaikka mitä, niin kuin tapahtuikin.