Rotta kävi monena päivänä pakkailemassa Kaisan tavaroita ja kuljettamassa niitä omaan varastoonsa. Sitten eräänä päivänä ajoi pihaan auto, jonka perässä oli kärry. Siihen lastattiin Kaisan huonekalut ja muut isommat tavarat. Auto ajoi pois, mutta en tiedä minne.

Sydäntäni kouristi, mutta en voinut muuta kuin katsella tohinaa, joka talossa vallitsi. Mikään tavara ei tuntunut enää olevan entisellä paikallaan. Uusien asukkaiden tavaroita oli jo tuotu yhteen huoneeseen. Kaisan isä kuljetteli omia tavaroitaan moneen paikkaan, sillä ihmisten puheista käsitin, ettei hänellä vielä ollut uutta kotia. Sitä vasta rakennettiin. Kuulin Rotan puhisevan, että oli järjetöntä ripotella tavaroita ympäri maata. Ensin pitäisi olla paikka, johon tavarat voisi kuskata, sitten vasta kannattaisi lähteä niitä kuljettelemaan.

Mutta ei asia hänellekään sen enempää kuulunut, joten Kaisan isä sai tehdä, niin kuin parhaaksi näki. Siinä touhussa olin minäkin kuin tuuliajolla. Kerran hän unohti ottaa minut kyytiin, kun lähti Pimpulan kotoa muuttotaloon. Vasta perillä hän havahtui, etten minä ollutkaan mukana. No, onneksi talo oli minulle tuttu, joten sen suurempaa vahinkoa ei unohduksesta seurannut.

Viimein koitti päivä, jolloin viimeiset tavarat pakattiin autoon. Tällä kertaa minut muistettiin ottaa mukaan. Matkasimme Pimpulan luo. Minulla kävi mielessä, että mahdanko nyt jäädä kokonaan tänne. Olin haikealla mielellä, sillä talo, josta lähdimme, oli ollut kotini kahdentoista vuoden ajan. Siihen liittyi monta muistoa, enimmäkseen hyviä kaikki. Olin kiintynyt myös ympäristöön, sillä vain pienen matkan päässä virtasi joki, jossa usein kesäisin kävin vilvoittelemassa hikisen lenkin päätteeksi.

Mutta ihmisillä oli omat suunnitelmansa. Eräänä hyvin sateisena alkukesän lauantaina huristeli Rotta pihaan. Hänellä oli alkanut loma ja hän oli matkalla sukulaisiin monen sadan kilometrin päähän. Minut hän ottaisi mukaansa. Olin mielissäni, sillä Rotta kertoi, että menisimme Tosca-tädin taloon. Ehkäpä tällä kertaa saisin taas maistaa sitä ihanaa toscakakkua, joka lapsena oli tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Hiukan minua hirvitti pitkä ajomatka, mutta jospa yrittäisin vaikka nukkua, että matka joutuisi nopeammin.

Lomailimme Rotan kanssa viikon päivät Tosca-tädin luona. Sain hyvää ruokaa ja rapsutuksia ja lenkilläkin minua käytettiin. Elämä tuntui oikeastaan aika mukavalta. Sitten minut kuitenkin taas komennettiin autoon ja pitkä ajomatka takaisin Rotan kotiin alkoi.

En silloin tiennyt vielä, että vanhuudenkotini oli jo löytynyt. Oikeastaan tällainenkaan elämä ei hassummalta tuntunut, mutta tietysti olisi mukavaa, jos olisi paikka, jota voisi sanoa kodikseen. Jatkuva reissaaminen paikasta toiseen oli rasittavaa, vaikka useimmissa paikoissa minua pidettiinkin kuin kukkaa kämmenellä. Minulla oli aina mukana oma tyyny ja lelut, niin että sen puoleen minulla ei ollut valittamista. Usein sain myös ylimääräisiä herkkupaloja, sillä Rotta ei enää ollut niin tarkka ruokavaliostani. Vanhenemisessa on omat hyvät puolensa.