Totta kai miehellä oli selitys valehtelulleen profiilissa. Näin kirjaimellisesti punaista, kun kuulin sen. Kirkkain silmin ja täysin vakavissaan mies selitti, että kun tällä tavoin hiukan nuorensi itseään, ei tarvinnut pelätä ainakaan oikean ikänsä vuoksi jäävänsä lehdelle soittelemaan, kun nuoremmat porhaltaisivat ohitse niin oikealta kuin vasemmaltakin. Samanikäiset naiset kun tuppasivat katselemaan mieluummin vähän nuorempia miehiä.

Voi laupias taivas! En voinut enää olla hiljaa, sen verran minua miehen selvä huijaus kismitti. Oliko miehen mielestä sitten hyvinkin kunniakasta, että heti ensi tapaamisella jäi kiinni valheesta? Oliko muka vähemmän noloa kuulla jonkun suusta, että nämä olivat valheitten kertomisen takia ensimmäiset ja viimeiset treffit, kuin saada täysin vieraalta ihmiseltä postilaatikkoonsa kohtelias ilmoitus, että tämä mies ei ikänsä vuoksi ollut juuri tälle naiselle sopiva.

En mitenkään voinut käsittää tuollaista logiikkaa, en, vaikka se olisi minulle tarjoiltu etuperin ja takaperin. En yleensä jäänyt sanattomaksi juuri kenenkään kanssa, mutta nyt tuntuivat kaikki puheenaiheet loppuneen kuin veitsellä leikaten. Tunsin itseni huijatuksi ja nenästä vedetyksi. Vaikka olin jo kokenut deittailija, olin edelleen siinä uskossa, että useimmat ihmiset puhuivat totta ainakin sellaisissa asioissa, jotka oli helppo tarkistaa. Itse toimin aina niin ja samaa odotin ja oletin muilta.

Kaiken lisäksi mies vielä kehtasi haukkua minua pikkusieluksi ja nipottajaksi, kun tuollaisesta loukkaannuin. En tullut kysyneeksi mieheltä, miten hän itse olisi mahtanut suhtautua, jos treffeille olisi pari vuotta yli viisikymppisen simpsakan naisihmisen sijaan ilmestynytkin kuusikymppinen täti. Olisinko minä tai joku muu nainen saanut anteeksi tällaisen pienen valkoisen valheen, kun perusteluna olisi ollut se, että sillä vain varmistettiin hyvä otanta deittailijoiden joukossa. Tuskin olisi armo käynyt oikeudesta, siitä olen jokseenkin vakuuttunut.

Mutta olinpa miehen mielestä sitten mitä tahansa, valehtelija en ainakaan ollut. Rupesin vähitellen tekemään lähtöä, sillä minua alkoi tympäistä koko mies. Hänet oli nyt nähty, punnittu ja köykäiseksi havaittu. Mies oli korkeasti koulutettu, mutta jostain mieleni sopukoista pyrki esille vääjäämättä eräs nuorena kuulemani lausahdus: ”Lukeneisuus ei tee ihmistä.” Tämän miehen, jos kenen kohdalla se piti prikulleen paikkansa.

Ymmärsi mieskin lopulta, että mitään ei enää ollut tehtävissä asioiden saattamiseksi paremmalle tolalle. Hän oli sössinyt pahemman kerran, vaikka yrittikin vierittää syyn minun pikkumaisuuteni tiliin. Hän yritti vielä kerran tyrkyttää kirjaansa luettavakseni. Kaipa hänellä oli ajatus, että sitten meidän ainakin olisi tavattava vielä kerran, jotta voisin palauttaa sen ja antaa siitä arvioni. Sen verran kylmäkiskoisesti ja nuivasti olin koko opukseen suhtautunut, että täytyi miehenkin se käsittää, että vaikka kirjan ottaisin, en sitä koskaan lukisi.

Vielä ulkona mies kysyi, oliko kaikki nyt tässä. Minä vakuutin niin olevan. Sitten väläytin miehelle sädehtivimmän hymyni, korjasin hiukan pillerirasian asentoa päälaellani ja punahilkkamaisesti vilkuttaen katosin hämärtyvään talvi-iltaan.