Muutaman rivin kirjoitettuaan Punahilkka deletoi kaiken kirjoittamansa. Mitä hän tässä kenellekään, saati tuiki tuntemattomalle sudelle tekemisiään rupesi selittelemään! Ja vielä kirjallisesti! Jos halusi susi selvennystä asioihin, niin toki tämä niitä tulisi samaan, mutta puolustuskannalle ei Punahilkka aikonut lähteä, ei tosiaankaan!

Niinpä rustasi Punahilkka sudelle lyhykäisen, melko suorasukaisen ja yksioikoisen viestin, jossa ilmoitti puhelinnumeronsa ja kehotti sutta sitä käyttämään, jos mieli tarkempaa selkoa Punahilkan tekemisistä saada. Enää ei Punahilkka tarkasti viestin sisältöä muista, mutta se oli sen tyylinen, että siitä saattoi saada monenlaisia käsityksiä, niin kuin susi sitten saikin.

Tässä välissä mainittakoon eräs tarinan kannalta oleellinen asia. Susi oli siis aiemmin samana vuonna ollut e-kontaktin maksava jäsen, mutta sillä hetkellä, jolloin oli Punahilkan blogia alkanut seurailla, ei sitä ollut. Pitkän kirjeensä loppuun oli susi vielä kirjoittanut seuraavasti: ”Ostin tänne kuukauden jäsenyysajan, jotta pääsin kirjoittamaan Sinulle.”

Väärinymmärryksestä huolimatta ei viestin lähettämisen jälkeen kulunut montaakaan minuuttia, kun Punahilkan puhelin jo pirahti. Hiukan oli susi äimän käkenä eikä oikein tiennyt, mistä päästä olisi aloittanut, kun Punahilkka sillä tavalla töksäyttäen oli vastannut.

Mutta ei suden toki tarvinnut siitä huolissaan ollakaan, ei suinkaan. Kun Punahilkka nyt oli saanut suden langanpäähän ja jo jonkin aikaa kiehunut omissa kiukkuisissa liemissään, ei toisen osapuolen tarvinnut kuin kuunnella, kun Punahilkka oikein antoi tulla sydämensä kyllyydestä.

Siinä saivat osansa niin tutut kuin vieraatkin, osalliset kuin osattomatkin, syylliset ja syyttömät. Ei tuntenut Punahilkka armoa, kun nyt pääsi lausumaan, miten tarpeekseen oli saanut kaikesta neuvomisesta ja opastamisesta ja susien ”isällisistä” ja hyvää tarkoittavista ohjeista. Punahilkka oli 53-vuotias (silloin kyllä vasta 52 ) ja osasi pitää jo huolta itsestään ja tekemisistään. Ei hän susia tarvinnut oppaikseen.