Keskiviikkoiltana seuraavalla viikolla istahdimme siis Rovaniemelle menevään yöjunaan ja suuntasimme kohti Lappia ja siellä tarkemmin Hetta-Pallas vaellusreitille. Olen käynyt Lapissa aika monta kertaa ja vaeltamassakin olen ollut kerran aikaisemmin. Silloin tosin lähdin matkaan vähän kahta kättä heittäen ja annoin silloisen miesystäväni hoitaa kaikki järjestelyt ja aikataulutukset. Suurimman osan tavaroistakin annoin hänen kannettavakseen.

Ehkä kuitenkin olisi kannattanut perehtyä reittiin silloin hiukan tarkemmin, sillä muistan, että miehellä ei itselläänkään ollut oikeaa käsitystä reitin aloituspaikasta. Kun minä iltamyöhällä pitkästä automatkasta väsyneenä olin jo asennoitunut siihen, että kohta pääsemme oikaisemaan väsyneet kroppamme, kävikin ilmi, että olimme varsinaisesta määränpäästä vielä reilun sadan kilometrin päässä. Se oli yllätys miehellekin, ja voi arvata, etten kovin kauniisti häntä kiitellyt mokomasta "erehdyksestä".

Seuraava yllätys, eikä sekään kovin mieleinen, koitti silloin, kun reitti varsinaisesti alkoi. Mies ei ollut hiiskunut sanallakaan minulle, että päästäksemme itse vaellusreitille, oli ensimmäisenä edessä joen ylitys kahlaamalla. Loppujen lopuksi kahlaaminen ei kovin vaikeaa ollut matalassa vedessä, kun mies höylisti lupasi viedä minunkin rinkkani toiselle puolelle. Sen hän sai tehdäkin, sillä mielestäni se oli vähintä, mitä hän saattoi tehdä, kun oli minulta pimittänyt tämän jokseenkin tärkeän tiedon.

Takaisin tullessa ylitimme saman joen. Nyt se ei tuntunut juuri miltään, kun sitä tiesi odottaa, ja oltiinhan jo menossa kotiin päin. Asiassa minua ei kismittänyt niinkään joen ylittäminen kahlaten, vaan se, ettei mies ollut kertonut siitä etukäteen. Aivan kuin hän olisi ajatellut, että minä perun koko reissun, jos tiedän "vaikeuksista" edeltä päin.

Sitä en tietenkään olisi viime kädessä tehnyt, vaikka olisin ensin niin saattanut sanoakin. Lapin vaellus ruska-aikaan oli jo monien vuosien ajan ollut haaveeni, mutta siihen ei ollut ollut mahdollisuutta työesteiden takia ja lähinnä taloudellisista syistä. Nyt kävi niin "onnellisesti", että silloinen kotikaupunkini päätti lomauttaa kaikki työntekijänsä.

Minun lomautukseni sattui parhaaseen ruska-aikaan, ja kun vielä miesystäväkin oli innostunut ruskaretkestä, kaikki järjestyi hienosti. Matkat teimme miesystävän autolla, ja muistini mukaan osallistuin polttoainekuluihin. Muuta rahallista menetystä ei tullut kuin palkan menetys lomautuksen ajalta, mutta senhän olisin menettänyt joka tapauksessa, vaikka olisin lomautuksen viettänyt kotonakin. Ja kotona lomautuspäivät olisivat kuluneet ilman mitään suunniteltua ohjelmaa vähän kuin hukkaan.

Reissu sinällään oli taas oma kokemuksensa. Säät suosivat meitä, mutta upouudet vaelluskenkäni muistuttivat minua olemassaolostaan vielä viikkoja vaelluksen jälkeen. Sain varpaisiini nimittäin valtavat rakot, joita sitten parantelin pitkin syksyä. Syyksi arvelen sitä, että kenkien myyjä kehotti minua käyttämään kengissä kaksia sukkia. Tein ohjeen mukaan, ja olen varma, että sukat hiersivät toisiaan ja sitten minun varpaitani rakoille asti.

Lopun matkaa kenkäni killuivat rinkan sivussa, ja minä taivalsin kaikki erilaiset maastot crockseissa, kun en kerta kaikkiaan pystynyt laittamaan vaelluskenkiä jalkaani. Vahingosta viisastuneena en tuon erän perästä ole kaksia sukkia vaelluskenkiini tunkenut ja olen rakoilta säästynyt.