Neljä edellistä postaustani ovat käsitelleet vakavia ja surullisia aiheita, jos kohta iloakin. Joku voi ihmetellä, miksi ihmeessä kauniina kesäpäivänä ajattelen tuollaisia. Ja jos vaikka vielä ajattelenkin, niin pitääkö niistä kirjoittaa ja saada muutkin murheellisiksi.

Olenpa joskus kuullut ivallisia lausahduksia siitäkin, kun ikiomassa blogissani kirjoitan toistuvasti oman elämäni raskaimmasta ja samalla parhaimmasta asiasta. Tuo lausahtelija antoi ymmärtää, että kirjoittamalla surustani asetun muiden yläpuolelle, nostan oman suruni toisten suruja suuremmaksi niitä samalla vähätellen. Tiedän kyllä, miksi hän halusi asian noin nähdä, mutta silti en ymmärrä tuollaista katkeruutta. Miksi edes suru ei saa sille kuuluvaa kunnioitusta, vaan sekin on poljettava katkeruuden jalkoihin?

En nimittäin koskaan, vaikka lausahtelija niin väitti, ole väheksynyt tai vähätellyt kenenkään toisen surua ja murhetta tai verrannut sitä omaani. Sehän olisi täysin mahdotonta ja absurdia! Mitä kukaan toinen voi tietää muiden suruista, vaikka surtaisiin samaakin surua? Kenellä on oikeus mennä sanomaan, milloin jonkun on lopetettava surunsa käsittely tai siitä puhuminen? Eikö juuri sellainen ihminen asetu toisten yläpuolelle kuin tuomariksi, joka päättää, milloin sureminen riittää, vaikkei tietäisi koko asiasta mitään muuta kuin sen, mitä satunnaisista kirjoituksista on päätellyt.

Vai ovatko kuolema ja suru edelleen sellaisia aiheita, joista useimpien on vaikea lukea, saati keskustella? Kun ei oikein tiedä, mitä sanoisi, yrittää olla kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan, ja niin toimimalla murehduttaa surijan mieltä entisestään. Onhan niin kovin paljon helpompaa jutella mukavista asioista kuin asettua kuuntelemaan toisen murhetta. Siinähän saattaa omakin surematon suru nousta yllättäen pintaan, ja mitä sitten tehdään?

Tarkoitukseni ei kirjoituksillani ole tehdä ketään murheelliseksi tai lisätä kenenkään taakkaa. En myöskään pyri mässäilemään surullani kertomalla siitä yhä uudestaan ja uudestaan. Se nyt vain sattuu olemaan osa minua ja elämääni, jota en voi unohtaa tai leikata irti, vaikka yrittäisin tai haluaisinkin. Enkä sitä paitsi edes yritä tai halua. Ilman sitä en olisi se ihminen, joka nyt olen, kuten monta kertaa aiemminkin olen todennut.

Eihän postauksiani tarvitse lukea, jos ne tuntuvat raskailta ja vastenmielisiltä. Kuten postaussarjan alussa kerroin, sain idean kirjoittamiseen eräästä toisesta blogista, jossa aihe myös oli ajankohtainen. Toki olen aihetta käsitellyt lukuisia kertoja ennenkin ja kirjoitan siitä varmasti tämänkin jälkeen. Vaikka mielestäni olen käsitellyt asian erittäin perinpohjaisesti mielessäni, nousee siitä aina uusia aspekteja ja näkökohtia, joihin pureutumalla löydän taas uuden polun tällä loppuelämän mittaisella taipaleellani.

Ei suru suremalla lopu! Se vain muuttaa muotoaan ja niin tehdessään antaa menetyksen kokeneelle taas uuden, laajemman näkökulman elämään. Täytyy vain uskaltaa lähteä noille poluille silloin, kun ne yhtäkkiä ehkä pitkänkin hiljaiselon jälkeen putkahtavat jostakin mielen syövereistä esille. Aina niiltä saa jotakin uutta itselleen oman elämänsä rakennustarpeiksi, mutta ei koskaan menetä mitään. Joskus löytö voi pikkuruinen ilo, jota ei aiemmin ole huomannut, toisinaan taas koko elämän mullistava käännekohta.

Ystäväni, jos sinua kohtaa suuri suru, ota se rohkeasti vastaan elämän suurena lahjana. Älä käännä sille selkääsi tai työnnä sitä perimmäiseen nurkkaan pois omista ja toisten silmistä. Älä yritä piiloutua siltä, sillä se kyllä löytää sinut juuri silloin, kun sitä ehkä vähiten odotat. Anna sen repiä sinut ensin hajalle ja sitten koota taas kasaan entistä vahvempana, entistä viisaampana, entistä täydempänä. Jos näin teet, tulet huomaamaan, että mikään ei ole ollut turhaa.