Olen viime päivinä kirjoitellut paljon elämän tarkoituksesta, sen yllätyksellisyydestä ja lyhyydestä ja myös kuolemasta. En osaa sanoa, miksi nuo aiheet ovat tällä hetkellä niin kovasti mielessäni. Mitään erityistä syytä en siihen keksi, vaan ajatukseni vain kiertyy noiden aiheiden ympärille jokapäiväisistä asioista, tapahtumista, uutisista.
 
Kirjoitukseni otsikko on suora lainaus Ilta-Sanomien kirjoituksesta 26.7.2012. Kirjoituksessa muisteltiin joulukuussa 2004 tsunamissa menehtynyttä taiteilija Aki Sirkesaloa, joka 25.7. olisi täyttänyt 50 vuotta, ja kerrottiin konsertista, jonka Sirkesalon vanhemmat olivat halunneet järjestää poikansa muistoksi. Alun perin tapahtumasta oli tarkoitus tulla paljon pienempi, mutta monet ihmiset halusivat lähteä järjestelyihin mukaan, ja niin saatiin aikaan oikea konsertti, jossa Sirkesalon lauluja esitettiin.
 
Ajatus oli mielestäni hieno, sillä Aki Sirkesalo kuului niihin taiteilijoihin, joita itse pidän arvossa. Elinaikanaan hän ehti saada aikaan paljon, eikä suinkaan mitään tusinakamaa, vaan lauluja, joissa oli sisältöä ja sanomaa hienojen melodioiden ohella. Hän oli myös hieno esiintyjä.
 
Itsekin lapsen kuoleman kokeneena allekirjoitan myös täysin otsikon sisällön. Suru ei todellakaan poistu, vaikka kuinka monta vuotta vierisi. Sirkesalon kuolemasta tulee kuluneeksi pian kahdeksan vuotta. Voin hyvin ymmärtää, että menetys ja suru lapsen kuolemasta on vanhemmilla hyvin usein mielessä. Heidän tapauksessaan traagisuutta lisää vielä se, että koko Sirkesalon perhe menehtyi samassa murhenäytelmässä. Oman lapseni kuolemasta tuli alkukesästä kuluneeksi viisitoista vuotta, ja viimeksi tänä aamuna liikutuin kyyneliin asti asian jossakin yhteydessä muistaessani.
 
Suru ei siis poistu, mutta niin armollinen on aika, että se auttaa meitä surevia näkemään asian laajemmin kuin aivan alussa. Joskus saatamme jopa hetken aikaa hyväksyä tapahtuneen. ”Vuodet eivät merkitse yhtään mitään”, sanoo Aki Sirkesalon äiti ja jatkaa: ”Se on ylipääsemätön paikka.”
 
Tuo viimeinen lause oli se, joka sai minut tarttumaan virtuaaliseen kynääni ja kirjoittamaan tämän. Olen nimittäin asiasta eri mieltä. Eri mieltä olemiseni ei tarkoita, että väheksyisin tai vähättelisin Aki Sirkesalon vanhempien tai kenenkään muunkaan surua ja kaipausta. Jokainen meistä kokee asian omalla tavallaan. Mutta omalta kohdaltani voin sanoa, että ellen olisi ”päässyt yli” oman lapseni kuolemasta, en kirjoittaisi tätä.
 
En olisi tehnyt paljoa muutakaan elämässäni. Minäkin olisin kuollut silloin viisitoista vuotta sitten. Olisin sulkenut edessäni oven, joka johtaa elämään. Minut olisi henkisesti voitu laskea samaan hautaan, johon pienen tyttäreni arkku sinä kesäisenä päivänä laskettiin.
 
Mutta minä ”pääsin yli”. Helppoa se ei ole ollut enkä sano, että muitten pitäisi pystyä samaan. Olen kuitenkin sitä mieltä, että sain valita. Minulla oli mahdollisuus käpertyä suruuni ja menetykseeni ja tehdä pienestä kuolleesta tyttärestäni pyhimys, jonka muistoa olisin palvonut lopun elämääni unohtaen kenties elävän lapseni. Tai mikä vielä pahempaa, nostanut elossa olevan lapsen prinsessajalustalle, jolta käsin hän olisi käskyttänyt kaikkia ympärillään olevia ja kohdellut heitä alamaisinaan ja palvelijoinaan.
 
Toisena mahdollisuutena minulle tarjottiin tapahtuneen tosiasian vähittäistä hyväksymistä. Se avasi silmäni näkemään. Sen myötä lähdin kasvuun ja sillä tiellä olen. Suru ei ole poistunut eikä koskaan poistu, mutta se ei enää hallitse minua. Se on elämässäni pysyvänä pohjavireenä, jolta ilo ja elämä nousevat.