On se vaan kumma juttu tämä ihimisen köyhyys. Ei se ny niin mikään iso ilo oo, mutta kyllä se joskus tuppaa vähä naurattamahan.
 
Niin, mun nimeeni on Rea. Mä synnyyn kahareksankymmentäyks vuotta sitte kuulkaa niin köyhihin oloohin, jottei meille kakaroollekaan ollu varaa antaa ku yks etunimi ja seki maharollisimman lyhykäänen. Velipoijista tehtiin sitte Ano, Kai ja Leo ja siskolikaat, niitäki oli muuten kolome, ristittihin Teaksi, Leaksi ja Maiksi. Musta tuli sitte Rea, mä ku olin nuorin ja muutenkin vissihin vähä niin ku alennusmyyntitavaraa, vajavaanen.
 
Kun kakaroota pyöri pirtis seittemän kipalesta, niin arvaahan sen, ettei se elämä mitään herkkua ollu. Ruuasta oli ainaanen puutes. Köyhäänpuuroa meillä syötihin usiasti. Jaa, että mitä se semmoonen köyhäänpuuro on? Se on pottumuusia, johon on sekootettu ohorajauhoja. Sitä piti aina keittää monta tuntia, ne ohorajauhot ku vaatii pitkän kypsymisaijan. Sitte tietenkin oli kaikilla jo kilijuva näläkä, eikä jääny yhtehen kertahan se, että koko porukalta paloo nahaat kielestä ja kitalaesta, kun nälissään sitä puuroa lappo liian kuumana kitahansa. ”Joutaa köyhä keittää, muttei jäähryttää”, ruukas äiree sillon aina sanua. Monesti jäläkeenpäinkin oon tuon äireen sanonnan muistanu.
 
Ei mulle kumminkaan lapsuuresta mitenkään ikävät muistot oo jääny. Köyhää oli, mutta se kuulu vähä niin ku asiaan. Sem mä muistan, jotta oliisin tahtonu ikiomat kengät. Mutta eihän niitä ny kaloossia joka penskalle ollu varaa hommata. Hyvä ku yhyret oli kaikille yhteesesti. Niistä sitte käytihin ainaasta kilipaalua, ja ulos meni se, joka ensinnä ronttoset kerkes uuninpankolta jalakoohisa siepata. Hitaammat sai tyytyä kattelemahan ikkunasta räkänokka klasissa kiinni, mitä se nopiakinttuunen siellä pihalla touhus.
 
Ei meillä penskoilla tietenkään mitään leluja ollu, ku ei ollu siihen maailmanaikahan rikkahittenkaan kakaroolla. Mutta me tehtiin lelut itte risuusta ja kiviistä ja mitä ny sattu ulukoa löytymähän. Joskus tuli Ameriikasta parempiosaasilta sukulaasilta paketti, ja se kyllä hyörynnettihin pahavilaatikkoa ja käärepaperia myören ensin aikuusten tarpeisiin ja sitte meirän muksujen leikkeihin. Eivät olsi rikkahat Ameriikantärit, -serät ja -serkut tainneet silimiänsä uskoa, jos olsivat nähäneet, että ruskiasta voimapaperista oli väsätty juhulamekko suomalaaselle rinsessalle ja naruusta tehty letit pään ympärystä kiertämähän.
 
Ku mä sitte kasvoon, nii kouluhun olis mun teheny kovasti mieleni. Mutta paappa, ja äireeki oli sitä mieltä, ettei köyhän kakaroota kannattanu kouluttaa. Kiertokoulun mä sitte sain käyrä, mutta senkin väärinpäin, niin että kovin kummoosia evähiä mä en elämääni koulusta oo saanu. Mutta oon mä näilläki pärijänny, ku on ollu pakko!
 
Kotua piti lähteä tienestihin heti, ku vaan kynnelle kykeni. Piikomahan mäki aluksi lähärin. Olin Härmän pappilas ensin pikkupiikana ja sitte mut ylennettihin jo sisäköksi asti. Se papin frouva tykkäs musta, ku mä olin ahkera ja taitava piika. Mutta kyllä se piru teetti sitte jumalattomasti töitäkin. Jos mä joskus illalla pakollisten töiren jäläkehen istahrin omaan nurkkahani lukemahan jotaki mielenkiintoosta kirijaa, jonka olin löytäny rovastin kirijakaapista pöllyjä pyhkiessäni, niin heti oli frouva siinä mun vieressäni sukankutomus käres tarjoamas sitä mulle iltapuhuretyöksi. Eihän piika ny saanu laiskana olla illallakaan.
 
Kerran mä sitte  ihan piruuttani, vaikka pappilassa oltihinki, kuroon sitä sukkaa ja aattelin, jotten kyllä lopeta, enne ku frouva antaa luvan, että mä oikeen näytän sille, miten sukkaa kurotahan. Kello tais kolokutella sitte jo puoltayötä, ku se viimeen tuli sanomahan, jotta ny mä voin käyrä petihin. Mutta oli mun piruulustani se hyöty, jottei se sen erän perästä tarijonnu mulle sukankurinta ehtootyöksi.
 
Kum mä sitte lähärin sieltä pappilasta pois, antoo se frouva mulle läksiääslahajaksi hopeeset sokeripihirit ja sokerilusikan, joihin oli kaiverrettu mun nimeni. Oli se aika hieno ja arvokas lahaja köyhälle piikatytölle, ja osootti sen, että frouva arvosti mua ainaski piikana, jos ei ny niin muuten, ihimisenä.
 
Piikomisten jäläkehen mä lähärin vähän maailmaa kiertämähän ja tulin sitte töihin tänne tehtaaseen. Sillon musta rupes tuntumahan, että leipä alako kummasti levetä. Ny mä saatoon ostaa kaharetki kengät ittelleni ja tanttujaki mä ostelin ja kävin oikeen valokuvausliikkeessä otattamassa ittestäni hienon potretin. Musta rupes pikku hilijaa tuntumahan, että saattaas se päivä paistaa vielä risukasahanki.
 
Mutta sitte kerran kotona käyressäni mä tapaasin naapurikylästä kotoosin olevan Alin. Ei siinä kauaa kaavoja käännelty, ku me jo mentihin kihiloohin ja kohta puoliin naimisihin. Ali oli kans köyhistä oloosta, niin ku mäki. Ei sillä ollu varaa ostaa mulle eres oikiaa sormusta. Se oli kumminki kätevä käsistään. Se oli teheny tuohesta mulle komian sormuksen kihilasormukseks. Mutta ku ei sillä ollu oikeen tietua, minkäkokoonen nimetön mulla on, tuli siitä sormuksesta pikkuusen liian kireä. Eihän se mahtunu kunnolla eres mun pikkurillihin.
 
Se oli kumminkin mun kihilasormus, ja mä ostin kultasepänliikkestä halavan vitjan, johon mä sen pujootin ja pistin kaulalleni killumahan. Siinä se killuki monet vuoret, mutta sitte johonaki rytäkäs se vitja, vanha ja halapa ku oli, katkes, ja sormus hävis vitjoineen päivineen ku pieru Saharaan. Kyllä mä sitä kauan ettiin, mutta eihän semmoosta tummunutta vitjaa enää mistään löytyny. Mä olin sitten iliman kihilasormusta, ja vihkisormustaha mulla ei ikinä ollukaan.
 
Ku me mentiin Alin kans yhtehen, niin leipä alako taas kaventua oikeen silimissä. Ali oli vähä semmoonen saamattoman oloonen mies ja semmoosena se kans pysy kuolemaasa asti. Ei se oikeen tahtonu pysyä mihinään työpaikassakaan, vaan alituuseen muutti paikasta toisehen. Siitä saamattomuurestako sitte  mahto johtua seki, ettei me omia lapsiakaan ikinä saatu, vaikka olis niitä kyllä kovasti haluttu. Lapsrakkahia kun molemmat oltihin. Eikä meille sitte annettu ottolapsiakaan. Kai meirät kattottihin liian köyhiks sellaasilleki.
 
Vaikka kyllä mulle vieläki usiasti tuloo mielehen, että olis se vaan ollu niin somaa lasta, omaa tai vierasta, sylissään liekuttaa. Ku mää näin jälkikätehen tätä elämääni ajattelen, niin se lapsen puuttuminen on kyllä kaikista kovin asia siinä. Kaiken muun puuttumisen ihiminen vielä jotenki kestää, mutta että ei lasta… Vieläki mun nousoo veret silimihin, kun mä sitä aattelen. Mutta onhan se elämä kulunu tänne ehtoopuolelle lapsetonnaki.
 
Varmaanki sitä lapsen puuttumista ja elämäni tyhyjyyttä täyttääkseni mä sitte lähärin tänne teatterille kattomahan, oisko täällä mulle jotaki elämän sisältöä tarjolla. Pian ne täällä huomas, jotta mussa on vähä ompelijan vikaa. Ja äkkiäkös siinä niin kävi, että mulla oli kohta käret täynnä työtä, kun mä ompelin ja korjasin niitä näyttelijöötten pukuja illat pitkät. Silloon mä tunsin oikeen eläväni.

Oli se kuulkaa hienoa nähärä itte ompelemani ja usein suunnittelemaniki tanttu näyttelijän päällä johonakin näytelmäs. Mua aina jännitti niin maharottomasti ensi-illass, että menöökö kaikki ny varmasti niin ku on meinattu. Kyllähän niitä kömmähryksiä silloon tällöön sattu, mutta sehän oli vaan sitä elämää ja teatteria, tapaas ohojaajat sanua. Mä voisin oikiastansa sanua, jotta tää teatteri on toimittanu mulle vähä niiku niitten lasten virkaa. Tää, nää näytelmät ja näyttelijät, puvut ja lavastukset on niin ku niitä lapsia, joita mä en koskaan itte saanu.
 
Ei tää mun elämäni oikiastaan aineellisesti sen rikkahammaksi oo tullu, vaikka mullon ikää on jo näinki palijo. Mutta ei mulla mitään valittamistakaan oo. Mulla on kaikki, mitä mä tarvitten. Mä elelen täs vuokrayksiössäni Puutteenkujalla ja kattelen aikani kuluuksi ikkunasta, miten Köyhäjoki virtaa tuos pienen matkan pääs. Eihän siinäkään kyllä palijo vettä oo, köyhäs joes, pahaanen jorpakko, mutta on siinä maharottoman rikkahat rannat.
 
Joskus kun joku vielä mun elossa oleva ystävä käy mulla kyläs, niin mä keitän meille oikeen pystypääkaffet ja me kastamma kaharenlaista nisua, nimittäin korpun oikeen päin ja korpun väärinpäin. Yhyres me sitte  siinä kaffetta ryystäessä muistellaan nuoruutta ja menneitä aikoja. Jotenki kun sillon kaikki tuntu olevan palijo paremmin ku nykyysin!