Luin tällä viikolla erään blogitekstin, jossa kirjoitettiin surusta. Kirjoitus oli ansiokas pohdinta siitä, millaisia suruja juuri kyseisen kirjoittajan kohdalle oli sattunut, millaisia jälkiä ne häneen olivat jättäneet, ja miten hän niiden kanssa elää elämäänsä. Kirjoitukseen oli kirjoittaa kirvoittanut hänen vastikään saamansa tieto läheisen tuttavan yllättävästä kuolemasta. ”Yllättävä kuolema”: Eikö kuolema aina yllätä? Onko muunlaisia kuin yllättäviä kuolemia edes olemassa?

Olen monissa asioissa samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Useimmiten surun olemuksen ymmärtää vasta sitten, kun se osuu omalle kohdalle. Onko ylipäätään olemassa mitään yleistä ”surun olemusta”? Jokaisen suru on äärimmäisen henkilökohtainen ja surijan persoonaan sidottu, eivätkä toiset voi sanoa, miten tai miten kauan ihmisen kuuluisi surra. Se mikä sopii toiselle, voi toiselle olla kauhistus.

Yksi asia kirjoituksessa kuitenkin särähti korvaani, enkä voi olla tuomatta omaa, erilaista näkemystäni asiaan. Kirjoittajan mielestä, näin minä ymmärsin, surut, joilta meistä kukaan ei voi elämässään välttyä, aiheuttavat sen, että ilo jotenkin himmenee lopullisesti. Suru jää päällimmäiseksi tunnetilaksi, jonka alle kaikki muut tunteet hautautuvat. Aivan kuin vain surulla ja siihen liittyvillä asioilla olisi oikeus tulla esiin joka paikassa, kun taas muita tunteita ja niiden esiin tuomista pitäisi hillitä, jopa välttää.

On totta, että kun kuoleman viesti saapuu, se vääjäämättä pysäyttää meidät ja hyvä niin. Koko elämänvirta ympärillämme tuntuu äkkiä seisahtaneen. Mitä läheisempi kuollut henkilö meille on, sitä rajumpaa on reagointimme. Aivan aluksi ei voi edes puhua surusta, olemme shokissa. Emme kunnolla käsitä tapahtunutta, vaan pyrimme selittämään sitä monenlaisilla muilla keinoilla, jopa erehdyksellä.

Tuossa tilassa, tapahtuneen tosiasian edessä, jota meidän edelleen on vaikea käsittää ja todeksi uskoa alamme järjestellä hautajaisia ja kaikkia muita pakollisia ja välttämättömiä asioita, jotka on hoidettava. Joku käyttää niihin kaiken tarmonsa ja valveillaoloaikansa kuin haluten sysätä lopullista totuutta mahdollisimman kauas tulevaisuuteen. Toinen lamaantuu täysin ja saattaa tarvita jopa sairauslomaa selviytyäkseen jokapäiväisestä elämästä. Mihinkään käytännön järjestelyihin ei tällaisesta ihmisestä ole, mutta ei hänkään vielä voi ryhtyä täysipainoisesti suremaan.

Omasta kokemuksestani, joka ei tietenkään ole mikään yleinen totuus, voin sanoa, että suru, surutyö, alkaa vasta hautajaisten jälkeen, kun kaikki muu pakollinen on saatu hoidetuksi. Yhtäkkiä ei olekaan enää mitään, mitä voisi tehdä vainajan hyväksi tai viimeiseksi palveluksi hänelle. Kun hauta on luotu umpeen, on silloin viimeistään pakko hyväksyä totuus, jonka hyväksymisen on tähän asti onnistunut kenties välttämään.