Osasin pelata tätä vähän kyseenalaista ihmissuhdepeliä ilmeisesti varsin hyvin. Päättelin sen siitä, että mies jatkoi omaa peliään viikosta ja kuukaudesta toiseen. Minun täytyi osata esittää osani hyvin, kun mies ei alkanut mitään epäillä, tai jos epäilikin, ei ainakaan mitenkään sitä ilmaissut.

Talvi kului hiljakseen. Pakkasta ja lunta riitti. Aina silloin tällöin otti mies minuun yhteyttä, ja joskus minäkin, vaikka harvemmin, otin yhteyttä häneen. Koskaan en ehdottanut tapaamista, koska tiesin, ettei siitä kuitenkaan mitään tulisi. Jos mies sitä ehdotti, olin heti valmis, ellen ollut jo jotain muuta ehtinyt siihen kohtaan sopia. Näissäkin tapauksissa tiesin aina aivan varmasti, että mitään tapaamista ei tulisi, vaikka mies maalaili eteeni kuvia siitä, miten ihana hänen mielestään olin.

Sekin oli mielestäni tässä miehessä erikoista, että joka kerta, kun tapaaminen ”peruuntui” (lue: mies perui sen), mies vaikutti aina olevan vilpittömästi pahoillaan tapahtuneesta. Alkuun noihin pahoitteluihin jotain vastailinkin, mutta sitten päätin jättää vastaamiset tyystin. Mitä varten olisin tuhlannut enempää aikaani ja energiaani tyhjänpäiväisiin vastaamisiin, kun kumpikin miestä tiesi, miten asioiden oikea laita oli.

Mutta peli jatkui. Kevään korvalla tuli mieheltä muutamia yhteydenottoja, samoin kesällä, mutta sitten minulla alkoi olla jo muuta ajateltavaa mielessäni. En saanut miehen ehdottamia aikoja sopimaan kalenteriini muiden, jo ennalta tehtyjen sopimusten vuoksi. Ja jos totta puhun, en yrittänytkään. Olisihan ollut enemmän kuin tyhmää perua joku varma tapaaminen ja sitten huomata, ettei miehelle taaskaan sopinut, vaikka aikaa itse oli ehdottanut. Mutta edelleenkään ei kumpikaan viheltänyt peliä poikki. Miehen syistä en osaa sanoa mitään, mutta minä olin päättänyt enää vain katsoa, mihin asti miehen rahkeet venyisivät.

Sitten alkoi miehen kesäloma. Silloin olisi ollut mitä parhain tilaisuus tavata, kun minäkin olin lomalla, ja mies kuulemma vietti alkuosan lomastaan kotimaassa. Syystä, jonka kyllä arvasin, mieheltä ei tullut ainoatakaan tapaamisehdotusta. Sanoipa vain kiertelevänsä autollaan viikon verran Suomenmaata, ennen kuin pakkaisi laukkunsa ja suuntaisi ulkomaille.

Tällaisessa tilanteessa olisikin ollut vaikeaa keksiä aina uutta tekosyytä, kun halusi tapaamisen peruuttaa. Työaikana se kävi hyvin. Ei tarvinnut kuin ilmoittaa, että rakkaistakin rakkaimmat lapset olivat ikävä kyllä juuri nyt ilmoittaneet tulevansa vierailulle. Voivoi ja valivali! Kai minä ymmärsin?

En kysellyt minäkään miehen menoja, saati pyydellyt ja anellut tapaamista. Sellaiseen en enää nöyrtyisi, sen olin päättänyt, tyhjän kun sai pyytämättäkin.