Tunnelma oli apea ja surullinen, kun arkunostosta tultiin kotiin. Apeutta lisäsi vielä se, että Soile oli jo keväällä ehtinyt ostaa vauvalle uudet vaunut, jotka vierashuoneessa siitä asti olivat odottaneet käyttäjäänsä. Sitä ei koskaan tulisi, ja vaunut taas siinä silmiensä nähdessään valtasi Soilen ahdistus. Vaunuista oli päästävä eroon! Soile ei voinut sietää silmissään vaunuja ja niiden päälle asetettua pientä valkoista arkkua. Ristiriita oli liian suuri. Arkulle olisi kohta käyttöä, vaunuille ei.

Niinpä Soile siitä paikasta soitti liikkeeseen, josta vaunut oli ostettu. Hän kertoi, mitä heille oli tapahtunut ja kysyi, voisiko kaupan purkaa. Hämmentynyt myyjä ymmärsi sentään sen verran, että mutisi pakolliset, kohteliaat, mutta jokseenkin merkityksettömät surunvalittelunsa. Sitten hän sanoi, ettei kauppaa voisi purkaa.

Soile ei asiaa jäänyt tivaamaan, mutta myöhemmin tuli hänelle kyllä mieleen, että mikä ihme oikein esti kaupan purkamisen! Vaunut olivat täsmälleen samassa kunnossa kuin ne olivat olleet kaupasta tuotaessa. Pelkällä hyvällä tahdolla olisi kauppias asian voinut selvittää ja siten omalta osaltaan helpottaa perheen surua. Siitä olisi ollut paljon enemmän apua ja lohtua kuin pelkistä tyhjistä korulauseista.

Mutta vaunuja ei siis voinut toimittaa takaisin liikkeeseen. Onneksi ihminen keksii kaikenlaista, kun on tarpeen toimia. Mikon sukulaisperheeseen odotettiin myös vauvaa. Heiltä päätettiin kysyä, tarvitsisivatko he uusia, hyviä vaunuja. Ne he saisivat sopuhinnalla. Nuoripari lupasi vaunut ostaa ja tulla hakemaan ne. Heti se ei kuitenkaan tapahtuisi, ja Soile joutui katselemaan vaunuja vielä viikon vauvan hautajaisten jälkeen.

Edes juuri leikattuna, vielä heikkokuntoisena ja lastaan surevana ei Soile jäänyt paikoilleen makaamaan. Ei hän sitä tietoisesti ajatellut, mutta luultavasti juuri hänen järjestystä vaativa luonteensa ohjaili häntä nytkin koko ajan. Toimiessaan asioita eteenpäin vieden ja selvitellen teki hän psykologiselta kannalta varmasti aivan oikein. Hän oli aloittanut sen paljon puhutun surutyön jo ennen vauvan kuolemaa saadessaan tietää, että tämä ei kauaa eläisi. Nyt se jatkui käytännön järjestelyinä, jotka koskivat työhön paluuta ja vauvan hautajaisia.

Taas se oli juuri Soile, joka soitteli eri paikkoihin ja järjesteli asioita. Mikko ei edes tarjoutunut sitä tekemään, ja voi olla, ettei Soile niitä tehtäviä olisi hänelle luovuttanutkaan. Asioista ja niiden järjestelyistä kyllä keskusteltiin yhdessä etukäteen, mutta Soile oli se, joka tarttui puhelimeen ja soitti kirkkoherranvirastoon hautapaikka- ja muissakin hautajaisiin liittyvissä asioissa. Niin tehdessään tunsi hän saavansa ”hoitaa” vauvaansa, jota muuten ei koskaan saisi tehdä.

Mutta oli Mikollekin annettu tehtävä. Lastenklinikan ylilääkäri oli velvoittanut hänet soittamaan seuraavalla viikolla sairaalaan ja kysymään, milloin vauvan ruumiinavaus tehtäisiin ja milloin hänet sitten saisi tulla pukemaan arkkuun ja hakemaan kotiin. Ehkä kokenut ja paljon nähnyt ammatti-ihminen näki pariskuntaa tarkkaillessaan, että Soile oli tässä kuitenkin se vahvempi osapuoli, joka kuitenkin liian kilttinä ottaisi vastuulleen kaikki järjestelyt. Myös Mikolle piti vastuuta jakaa, ja sitä täytyi jakaa jonkun ulkopuolisen. Muuten Soile ottaisi tämänkin asian huolekseen.