Jokohan kesähelteet tällä erää hellittivät, tuumin aamulla seitsemän jälkeen ylös noustessani. Aurinko kyllä paistaa tänäänkin, mutta pilvenriekaleita lipuu tämän tästä sen ohi peittäen sen. Pian se kuitenkin ilmestyy taas esiin lämmittämään ja valaisemaan.

Kaikki mahdolliset ikkunat ja ovet ovat olleet auki koko yön, joten lämpötila sisällä on laskenut pari pykälää. Olotila alkaa olla siis jo varsin siedettävä, vaikka eivät viimeviikkoiset helteet sisälämpötilaa vielä aivan mahdottomiin lukemiin ennättäneet nostaakaan. Nyt kuitenkin tuntuu mukavan raikkaalta ja suorastaan vähän vilpoiselta. Mutta vaatteitahan voi lisäillä päälleen, jos paleltaa.

Mahtoiko olla viilenneen kelin syytä, kun nukuin kahdeksan tunnin yöunet. Se tuntui aivan ihmeeltä. Yöllä heräsin pari kertaa. Kahden kieppeissä nousin sängystä ja käväisin parvekkeella. Oli aivan hämärää. Kuulin puhetta, ja hämärässä näin parin yökulkijan palailevan kotiinsa vastapäiseen taloon. He hävisivät vähin äänin talon sisälle, ja minä palasin vuoteeseeni jatkamaan keskeytyneitä uniani.

Eilen tein suunnitelmia tälle päivälle. Jostain syystä en tunne minkäänlaista vetoa toteuttaa niitä. Mutta joskus taitaa vain olla viisainta ottaa itseään niskasta kiinni ja pakottaa itsensä tekemään sen, minkä aikoi. Tänäänhän olin suunnitellut peseväni lattiat vielä toiseen kertaan ja laittavani parvekkeen kesäkuntoon. Ilta näyttää, mitä lopulta sain aikaan. Onneksi olen lomalla, kahdeksas päivä meneillään, joten jonkin suunnitelman toteutumatta jääminen ei vaikuta juurikaan muihin. Ihanaa tämä vapaus, on, on!

Joskus olen tuumaillut, mikä voisi olla viikon paras päivä. Työpäivistä on olemassa tutkittua tietoa, joiden mukaan pitäisi tiistain olla viikon tehokkain työpäivä. Saattaa asia noin ollakin. Ainakin omalla kohdallani olen pannut merkille, miten maanantaina työnteko usein vielä takkuaa. Mikään ei tahdo luistaa tai luistaa hyvin huonosti. Kun maanantaista selviää, alkaa viikko sujua kuin itsestään sen ajatuksen siivittämänä, että tässä edetään kohti uutta viikonloppua.

Mutta olkootpa muut viikon työpäivät sitten miten leppoisia hyvänsä, on asia kuitenkin niin, että viikonloppu odotettuine ja ansaittuine vapaapäivineen on koko viikon parasta antia. Aiemmin pidin kaikkein eniten lauantaista, mutta viime aikoina on mieltymykseni kallistunut yhä enemmän perjantain suuntaan. Silloin saan nostaa työpaikan avaimet naulaan pariksi päiväksi, tehdä tai olla tekemättä yhtään mitään ja rauhoittaa ajan vain itselleni.

Perheenemäntä ollessani en voinut ajatellakaan tekeväni niin. Usein siivosin jo perjantaina, joten lauantai ja sunnuntai olivat siinä mielessä kevyempiä päiviä. Mutta niille riitti kyllä muuta puuhastelua yllin kyllin. Näin jälkikäteen ajatellen paljon vähempikin olisi riittänyt, mutta silloin olin vielä niin omien kaavojeni rajoittama, etten ymmärtänyt sitä.

Myös lauantai on mukavaa ja leppoista aikaa. Silloin yleensä on jossakin vaiheessa odotettavissa saunomista ja yhdessä syömistä muiden ihmisten kanssa. Jos on välttämätöntä käydä kaupassa, niin silloin voi tehdä senkin, vaikka muuten en shoppailua harrastakaan.

Sunnuntaiaamuista nautin myös. Mutta jo puolenpäivän jälkeen alkaa vaivata työhönpaluuahdistus, joka sekin on muuten aivan tutkitusti totta. Joittenkin tutkimusten mukaan se on ihmiselle jopa hyväksi. Silloin ihminen heittää hyvästit vapaa-ajanroolilleen ja asettuu taas ruotuun ollakseen tehokas ja hyvä työntekijä seuraavien viiden päivän ajan. Lienee helppo arvata, että tällainen tutkimustieto on mannaa työnantajalle, vaikkei sitä työntekijälle olisikaan.

Itse en ole ko. ahdistusta koskaan hyvänä kokenut. Ilmeisesti työ, vaikka se onkin elannon kannalta välttämätöntä ja välillä myös ihan mukavaa, on sen verran stressaavaa, että stressihormonitasot pysyttelevät huippulukemissa koko sunnuntai-iltapäivän ja illan ajan laskeakseen sitten hiljalleen, kun työviikko viimein pääse käyntiin. Olen huomannut, että kotoa pois lähteminen sunnuntaina on paras keino estää ahdistusta. Kun on muuta ajateltavaa kuin kohta loppuva vapaa-aika, sujuu työhön paluu kivuttomammin.