Kun Soile ensimmäisen kerran meni vanhaan kotiin tyttären tavaroita hakemaan, vallitsi siellä täysi kaaos. Mikko oli jo pakannut osan tavaroista ja kuljettanut ne väliaikaisesti jonnekin. Tyttären huoneessa ja muuallakin talossa olivat tyttären tavarat, osin pakattuina, osin vielä hyllyissä, kaapeissa ja laatikoissa. Yhden huoneen oli Mikko jo tyhjentänyt kokonaan ja sinne olivat uudet asukkaat tuoneet roippeitaan.
 
Soilea ihmetytti moinen touhu. Talosta ei ollut tehty vielä edes kauppoja, ja nyt jo sitä kalustettiin kuin omaa. Eipä se juuri muuten olisi haitannut ainakaan Soilea, mutta tuntui jotenkin ikävältä kokoilla tyttären tavaroita kaikkien muiden tavaroitten keskeltä. Myös yleinen sekamelska oli hermostuttavaa, mutta sitten Soile päätti vain keskittyä tyttären tavaroitten kasaamiseen ja pois kuljetukseen.
 
Hän pakkasi kassin tai pussin kerrallaan ja siirsi saman tien ulkorappuselle tai suoraan autoonsa. Kun auto tuli täyteen, lähti hän viemään kuormaa lainaamaansa varastokoppiin. Työ oli raskasta eikä Mikko osallistunut siihen mitenkään, sillä hänellä oli täysi työ omien romujensa kanssa. Lisäksi Soile oli kärsinyt selkäkivuista jo pitemmän aikaa, mutta työ oli tehtävä, ei siinä mikään muukaan auttanut.
 
Seuraavana päivänä Soile taas iltapäivällä lähti jatkamaan urakkaansa. Mikko ei ollut vielä kotona, ja siinä odotellessaan jäi Soile juttusille naapurinrouvan kanssa. Naapurit ihmettelivät kovasti Mikon yllättävää muuttoa. Vielä enemmän he hämmästyivät kuullessaan, ettei Mikolla ollut tietoa, minne asettuisi asumaan. Hän myi talon altaan, mutta oli itse ilman asuntoa. Jonkinlaista hajua hänellä toki oli, mutta ei mitään varmaa.
 
Uudet asukkaat olivat naapureille ennestään tuttuja, mutta myös heitä ihmetytti se, että tavaroita tuotiin taloon, vaikkei sitä ollut vielä tyhjennetty edellisten asukkaitten jäljiltä, saati kauppoja tehty. Se oli tietenkin Mikosta kiinni. Hänhän oli luvannut uusille asukkaille, että nämä saavat alkaa heti tuoda tavaroitaan. Juhannuksen takarajasta ei puhuttu enää mitään.
 
Mikkokin saapui. Ensimmäiseksi hän ehdotti, että Soile kävisi hakemassa hänelle taas pahvilaatikoita kaupasta, kun ei mukamas itse ollut ennättänyt niitä hakea, vaikka juuri äskenkin oli tullut autollaan kauppojen ohi. Se alkoi olla jo liikaa Soilelle. Hän oli hyvää hyvyyttään hakenut laatikoita eilen ja vielä käynyt varaamassa niitä Mikolle seuraavaksi päiväksi. Jos ei aikuinen mies siihen kyennyt, että haki toisen valmiiksi varaamat laatikot itse, niin sai Soilen puolesta olla ilman.
 
Soile oli peruuttanut autonsa pihaan niin, että Mikon oli vaikea sieltä autollaan lähteä. Sitä Mikko yritti nyt käyttää tekosyynä, miksi Soilen piti laatikot hakea. Soile tarjoutui siirtämään autonsa, mutta se ei Mikolle sopinut. Sitten Soile ehdotti, että Mikko voisi hakea laatikot hänen autollaan. Sekään ei käynyt. Mikko ei toisen autolla ajaisi. Sitä paitsi eihän Soilen autoon edes mahtunut montaa laatikkoa. Soilea huvitti. Mikko puhui itsensä pussiin yrittäessään saada Soilen palvelemaan itseään. Soile tiedusteli, miten oli mahdollista, että hänen autoonsa Mikon sitä ajaessa sopi laatikoita vähemmän kuin jos Soile olisi sitä ajanut?
 
Nyt Mikko jo itsekin tajusi, että hänen argumenttinsa olivat kovin heppoisia, eikä hän saisi Soilea hakemaan laatikoita noin typeriin asioihin vedoten eikä muutenkaan. Pakko oli lähteä itse toimittamaan omaa asiaansa, jossa jo yllin kyllin oli saanut apuja. Tyytyväisenä Mikko palasi laatikonhakureissultaan auto täynnä laatikoita. Hän oli käynyt tyhjentämässä molempien kauppojen laatikkovarastot. Kyllä nyt kelpasi pakata!