Kun Soile nyt oli vuorotteluvapaalla, ajatteli hän, että he Mikon kanssa matkustelisivat moniin käymättömiin paikkoihin. Heillä olisi kokonainen vuosi aikaa tutustua maailmaan. Ensin tietysti oltaisiin mökillä niin pitkään kuin säät sallisivat. Sitten talven saapuessa Suomeen lennettäisiin jonnekin lämpimään.
 
Mutta kuinkas kävikään? Mikko ei mitenkään innokkaasti tarttunut Soilen heittämiin syötteihin. Mahtoiko pelätä rahan menoa vai mikä lie oli innottomuuden syynä. Sitten hän keksi pätevämmän syyn. Eivät vanhemmat nyt voineet mihinkään lähteä, kun tytär tarvitsi niin paljon kodin tukea. 
 
Niinpä niin, siinä sitä oltiin! Totta kai Soilekin ymmärsi sen, että tytär tarvitsi tukea, mutta ei kai muutaman päivän poissaolo niin suuria olisi merkinnyt. Joka tapauksessa matkoille ei lähdetty, ja siihen sai Soile tyytyä. Ei hänellä vielä ollut rohkeutta kohdata Mikon kiukuttelua ja ilkeilyä, jos hän olisi lähtenyt yksin tai jonkun ystävättären seurassa. Niin Soile taas kerran luopui omista unelmistaan, mutta kaukana ei ollut aika, jolloin hän ei niin enää tekisi.
 
Kuluneen kesän viimeinen mökkireissu tehtiin joskus syys-lokakuun vaihteessa. Soile muistaa, miten murheellisella mielellä hän oli. Mökki oli hänelle paikoista rakkain maailmassa. Olihan hän itse ollut sitä rakentamassa. Siellä hän myös oli kyennyt irtautumaan monista perheenemännän velvoitteistaan ja nauttimaan luonnosta ja Suomen ihanasta suvesta.
 
Kun mökin ovet lukittiin ja lähdettiin kävelemään kohti venettä, katsoi Soile lukuisia kertoja taakseen itku kurkussa. Hänelle tuli tunne, ettei enää koskaan tänne palaisi. Ei Soile osannut sanoa, mistä tuo tunne johtui, mutta tulevaa ennakoiva se joka tapauksessa oli. Sitä ei Soile vielä silloin ymmärtänyt tai ainakaan halunnut päästää ajatuksen asteelle.
 
Mökkikauden jälkeen asetuttiin elämään tavallista kotielämää. Mikko laitteli venettä talviteloille ja Soile puuhasteli kotiaskareita. Päivät kuluivat omaa tasaista tahtiaan. Soile piti edelleen yhteyttä työtoveriinsa lähinnä sähköpostia vaihdellen. Molemmin puolin olivat tunteet lämmenneet. Soilen puolelta lämpenemistä lisäsi se, että Mikko kohteli häntä entistä tylymmin ja kylmäkiskoisemmin.
 
Luultavasti Mikolla oli jo tuolloin jonkinlainen aavistus siitä, että kaikki ei ollut sitä, miltä näytti. Itselleen tyypilliseen tapaan hän ei kuitenkaan ottanut asiaa puheeksi, vaan tarkkaili ja kyttäsi Soilen tekemisiä ja menemisiä löytääkseen jonkinlaista todistusaineistoa Soilea vastaan. Soile ei asiaa tajunnut, ja silloin kun jotakin oli huomaavinaan, ajatteli jo, ettei loppujen lopuksi menettäisi mitään, vaikka kaikki loppuisikin. Soile oli alkanut leikkiä tulella.