Olin vielä matkalla, kun soitit minulle, että tyttäresi on käymässä luonasi. Se oli minusta aivan ok, sillä kotonaanhan hän oli. Kerroitkin halunneesi vain ilmoittaa asian, etten ihmettelisi hänen paikalla oloaan. Kun sitten tulin perille ja soitin ovikelloa, tuli tyttäresi ovea avaamaan. Kaikki kävi aivan luontevasti, kuin olisi ollut tuiki tavallista, että perjantai-iltana seison ovesi takana kasseineni, ja tyttäresi ottaa minut ensiksi vastaan. Se tuntui mukavalta.

Koska tytär nyt oli paikalla, emme tietenkään voineet ensimmäiseksi rynnätä toistemme kimppuun. Muutamia suukkoja ja hyväilyjä sentään vaihdoimme, kun sopivasti satuimme kahdestaan johonkin. Tytär lähtisi kohta, joten maltoimme mielemme.

Laittelin meille iltapalaa, ja sitä sitten söimme kaikki yhdessä. Hyvin näkyi syöminen maistuvan niin tyttärelle kuin hänen ystävättärelleenkin, joka suorastaan ahmi ruokia suuhunsa. Kiire taisi johtua siitä, että häntä oltiin jo hakemassa kotiin, ja herkut piti ennättää nauttia sitä ennen.

Tytärkin oli lähdössä, ja yhdessä veimme hänet hänen toiseen kotiinsa. Matkalla hän kyseli minulta, aioinko minä osallistua seuraavana viikonloppuna sukulaistenne ylioppilasjuhliin, joihin olitte yhdessä menossa. Ei tietenkään minulla ollut sellaisia aikeita. Minulla oli oma työni ja sen velvoitteet, ja vaikka ei olisi ollutkaan, niin tuskinpa olisin edes Sinun pyynnöstäsi lähtenyt mukaan. Suhteemme ei mielestäni ollut sellaisella tasolla, että perhejuhliin olisin kanssasi halunnut lähteä. Tytär myös ilmeisesti jännitti, tulisinko minä mukaan, ja mikä minun roolini oikein olisi.

Kun palasimme takaisin tyttären vientireissulta, vedit minut syliisi, suutelit ja kerroit, miten kovasti olit minua odottanut. Kyllä sen kaikesta huomasinkin, niin kiihkeänä ja kuumana minut taas johdattelit paikkaan, jota ei ole. Makuuhuone ei tällä kertaa ollut lempemme näyttämönä, vaan kuten jo viestissäsi viikkoa aiemmin olit suunnitellut, aivan muut paikat ja kohteet saivat nyt osoittaa toimivuutensa tai toimimattomuutensa, kun me kaksi lemmestä ja toisistamme kyltymätöntä vihdoin pääsimme toistemme syliin.

Saunassa aloin hiukan kysellä, mitä oikein ajattelit suhteestamme, ja mitä se Sinulle merkitsi. Silloin sanoit, että et halunnut esittää mitään vaatimuksia, et pyytää lupauksia, et kiristää nuoraa millään tavalla, koska arvelit, että silloin hyvin herkästi sanoisin: ei. Ja se oli vihoviimeinen sana, jonka halusit suustani kuulla. Et halunnut minun sanovan ”ei”. Mieluummin tyydyit tässä vaiheessa hiukan vähempään, kunhan vain välillämme oleva hento oljenkorsi ei kokonaan katkeaisi. Ja olinhan itse heti alussa tehnyt Sinulle selväksi, etten mitään kovin kiinteää suhdetta halunnut, enkä viikkojen mittaiseen kirjeenvaihtoon ryhtyisi.

Selityksesi kelpasi minulle. Tuntui mukavalta, että arvostit suhdettamme, halusit pitää sen hengissä, olin Sinulle tärkeä. Samalla annoit minulle tarvitsemaani tilaa, omaa aikaa, haluamaani vapautta. Et ollut riippana jalassani, et nuorana kaulassani, et kysellyt mustasukkaisena menemisiäni ja tekemisiäni. Kanssasi oli hyvä ja helppo olla ja hengittää.

Seuraavana päivänä meillä olisi taas rastien vientiä metsään. Minä uhosin jo illalla, että aamulla nousemme hyvissä ajoin, jottei koko päivä mene vain töitä suunnitellessa. Mutta uhoaminen on eri asia kuin toteutus. Niin hyvä oli meidän toistemme lämmössä ja läheisyydessä levätä, että pitkälle iltapäivään meni, ennen kuin oli käyty sekä kaupassa, että metsässä. Mutta mitäpä väliä sillä oli. Aika, kiireettömyys, hellyys, nautinto olivat nyt arvokkainta, mitä toisillemme pystyimme antamaan.