Soile herää säpsähtäen, kun palvelutalon tuttu, ystävällinen hoitaja koskettaa varovasti hänen käsivarttaan. ”Soile-mummo, taisit taas nukahtaa muistojesi ääreen. Nyt on iltateen aika, ja sitten nukkumaan”, puhelee hoitaja ja nostaa lattialta koirankorville luetun ja selatun pehmeäkantisen kirjan sekä valokuvakansion, jotka ovat Soilen nukahtaessa sinne pudonneet hänen sylistään.
 
Kestää jonkin aikaa ennen kuin Soile ymmärtää, missä hän on ja mitä nyt tapahtuu. Aivan niin, ei hän asukaan enää villiviinin peittämässä omakotitalossa, jonka kynnyksen yli Mikko hänet nuorena morsiamena kantoi. Heillehän tuli avioero kauan, kauan sitten, kun Soile häkkilinnun elämään kyllästyneenä yli kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen alkoi kaivata takaisin elämään ja häkkinsä kalterit rikkoen lensi vapauteen.
 
Ei hän ole myöskään omassa kodissaan, pienessä, mutta viihtyisässä kaksiossa, jonka hän avioeron jälkeen osti, ja jossa hän eli elämänsä ehkä sisältörikkaimmat ajat ja ennen kaikkea sai hengittää vapaasti. Sieltä hän joutui muuttamaan pois, kun eräänä kylmänä talvi-iltana palatessaan harrastuksistaan kaatui liukkaalla jalkakäytävällä, ja hänen lonkkansa murtui. Hoidoista huolimatta lonkka ei enää koskaan tullut entiselleen, ja yhdessä tyttären kanssa sitten päätettiin, että palveluasunto on hänenlaiselleen liikuntarajoitteiselle, jo iäkkäälle, mutta vielä henkisesti virkeälle ihmiselle paras mahdollinen asuinpaikka.
 
Niin, tytär… Soilen ajatukset lennähtävät rakkaaseen tyttäreen, jonka kanssa juuri tänäänkin skypetti läppärinsä ääressä pitkät tovit. Tytär ei sitten ulkomailla viettämiensä opiskeluvuosien jälkeen koskaan palannut vakituisesti kotimaahan takaisin, vaan maailmankansalaisena kiertää perheensä kanssa maailmaa. Ei hän silti ole vanhaa äitiään unohtanut. Siitä ovat osoituksena lähes jokapäiväiset puhelut, kortit eri puolilta maailmaa ja ennen kaikkea vierailut. Sillä vaikka tytär on kiireinen toimittaja, yrittää hän vähintään kahden kuukauden välein päästä äitiään tervehtimään.
 
Usein hänellä on mukanaan lapset, kolme suloista, tummasilmäistä ja -hiuksista vekaraa, jotka ranskalaisen isänsä tavoin ovat oppineet myös suomenkielen. Siitä Soile on erityisen iloinen, ja aina tyttären perheineen ollessa vierailulla opettaa hän lapsille jonkin monista osaamistaan suomalaisista lauluista tai leikeistä.
 
Soilen elämään tuo tytär perheineen nykyisin eniten sisältöä. Toki hän vielä liikkuu pyörätuolillaan jonkin verran kaupungilla, käy konserteissa ja teatterissa ja matkusteleekin. Myös palvelutalon rientoihin hän ottaa osaa. Mutta yhä useammin viivähtää hän muistoissaan ja usein nukahtaakin niiden ääreen, kuten nytkin on käynyt.