Ensimmäisestä välienselvittelystä päästiin kuitenkin yhteistä elämää jatkamaan: Mikko arvatenkin entistä varmempana siitä, että hän Soilen kyllä saisi taltutettua ja ojennukseen ja oman tahtonsa alle, ja Soile taas kuuliaisuuden kahleen kaulaansa sitoneena ajatellessaan, että rakasti Mikkoa ja oli valmis antamaan anteeksi kaikki tämän loukkaukset ja pahat sanat.

Soile oli kyllä vilpittömästi tätä mieltä, mutta sai havaita, ettei Mikko ajatellutkaan samalla tavalla. Ja kaiken lisäksi sai Mikko Soilen uskomaan, että jokaisen erimielisyyden takana ja syypäänä oli juuri Soile eikä kukaan muu. Mitä tahansa poikkipuolista sattuikaan, ei Mikko koskaan ottanut syytä niskoilleen, vaan ensitilassa vyörytti kaiken Soilen päälle.

”Sinähän se sanoit, sinähän se olit, sinähän se teit…”. Näihin ilmauksiin sai Soile tottua avioliitossaan. Ne olivat hänestä jotenkin niin yllättäviä syytöksiä, ettei hän kerta kaikkiaan osannut sanoa mitään puolustuksekseen. Kun asia sitä selvitellessä yhtäkkiä kääntyikin aivan päälaelleen, oli sitä lähes mahdoton saada pyörähtämään enää entiselle tolalleen, siitä Mikko kyllä piti huolen.

Ja Soile lapsellisuuksissaan kuvitteli, että anteeksipyytämisellä ja  -antamisella kaikista elämän tai Mikon rattaisiin heittämistä kapuloista selvittäisiin. Normaalilla tunne-elämällä varustetun miehen kanssa olisi Soile siinä varmasti onnistunutkin. Mutta Mikon tunne-elämähän oli kaikkea muuta kuin normaali. Lopulta tilanne ajautui siihen, että Soile itkien pyysi anteeksi kaikkea sellaistakin, mihin hän ei vähimmässäkään määrin ollut syyllistynyt.

Se oli tietysti Mikolle mieleen: nyt Soile oli nöyrä vaimo, ja häntä saattoi ohjailla juuri niin kuin halusi. Tämähän Mikon tavoite oli ollutkin. Kun Soile sitten monta vuotta syntisäkkinä oltuaan ja lopulta tajuttuaan, ettei Mikon anteeksipyytämisellä tai –antamisella ollut mitään merkitystä lopetti turhan ja typerän nöyristelyn, oli Mikko menettänyt aseen, jota hän niin varmana oli pitänyt. Soile oli lipeämässä Mikon otteesta, joten nyt täytyi keksiä uusia konsteja Soilen kurissa pitämiseksi.

Mutta tuohon kaikkeen kului monta vuotta. Nyt elettiin Soilen ja Mikon pitkän avioliiton ensimmäistä vuotta. Koska Soilella ei ollut aikaisempaa kokemusta avioliitosta, ei hän oikein tiennyt, miltä elämän toisen kanssa olisi pitänyt tuntua. Jos häneltä silloin olisi kysytty, oliko hän onnellinen Mikon kanssa, olisi hän varmaankin vastannut myöntävästi. Jos häneltä nyt kysyttäisiin samaa asiaa, vastaisi hän epäröimättä, että onnellisuuden tunne ja tyytyväisyys olivat siitä elämästä yhtä kaukana kuin itä on lännestä.

Hän oli toki ”saanut” miehen, jota ainakin kuvitteli rakastavansa, mutta elämä tämän miehen kanssa ja rinnalla oli painostavaa, ahdistavaa, ilotonta, syyllistävää ja rajoittavaa. Luonteeltaan iloisen, vitsikkään ja spontaanin Soilen ilo ja nauru alkoivat hiljalleen vaimentua, kunnes ne sitten tukahtuivat kokonaan. Mikko ei nimittäin hyvällä katsonut Soilen ilakointia, vaan lopetti sen aina hyvin lyhyeen ilkein kommentein ja vihaisin katsein. Soile koki olevansa kuin pahanteosta tavattu lapsi, ja se oli hänestä kummallista. Eihän Mikko hänen isänsä ollut vaan aviomies!