Sitten sattui niin, ettei Soile saanutkaan ajokorttia ensi yrittämällä, vaan joutui ottamaan lisäopetusta. Mikko oli tikahtua kiukkuunsa ja vihaansa. Millaisen luuserin ja epäonnistujan hän oikein aikoi naida? Mikon vaimon ei passannut epäonnistua: eihän Mikko itsekään epäonnistunut koskaan missään.

Mutta mitäpä riehuminen ja suuttuminen auttoivat? Lisätunteja oli otettava ja sillä hyvä! Sen ne kyllä aiheuttivat, että Soile jälleen kerran havaitsi, ettei Mikosta ollut hänelle tueksi vaikeassa paikassa. Säikähtäneenä ja peloissaankin otti Soile vastaan Mikon ilkeät sanat. Tuntui hirveältä ajatella, että elämä tästedeskin tulisi olemaan tällaista. Soilen oli pakko yrittää kaikkensa onnistuakseen ja kelvatakseen Mikolle ja Mikon silmissä.

Mutta mitä se sellainen elämä oli, jossa kaiken aikaa täytyi pinnistellä äärirajoilla, ettei vain mitään virhettä tekisi. Virheen sattuessa oli sitten kestettävä halveksunta, pilkka, jopa suoranainen viha, jolla toinen omaa pettymystään ja pahaa oloaan toi julki. Mikolta tuntui tyyten puuttuvan taito ja kyky asettua toisen ihmisen asemaan. Hän oli kylmä ja tunteeton oikeassa olija, jolla omasta mielestään oli oikeus sanoa mitä tahansa muitten tunteista vähät välittämättä.

Väistämättä tulee mieleen taas Mikon lapsuus. Tunnekylmien vanhempien kanssa eläminen on pienen lapsen mielessä aiheuttanut luultavasti sen, että selvitäkseen ja tullakseen edes nähdyksi on ollut oltava lähes enemmän kuin on: selvittävä kaikesta, onnistuttava kaikessa, osattava kaikki. Virheisiin ja erehdyksiin ei ole varaa, muuten tulee hylätyksi ja jätetyksi.

Edes tuo kaikki ei Mikon kohdalla ole riittänyt. Martta jätti lapset ja huushollin kylmästi ja ilman tunnontuskia lähtiessään omille retkilleen. Niiltä palatessaan hän jatkoi siitä, mihin oli jäänyt. Ei siinä käyty kyselemään, miten kotona oli pärjätty tai oliko ollut ikävä. Kaikki tunteet oli lasten padottava sisälleen. Pelko, hätä, hätäännys, suru jopa viha äitiä kohtaan täytyi piilottaa ja painaa jonnekin alimmaiseksi. Äitihän oli mitä ilmeisimmin lähtenyt juuri siksi, että lapset olivat tehneet jotakin väärää. Häntä ei saanut suututtaa, ettei hän taas saisi uutta syytä lähteä.

Nyt Mikko itsekään asiaa tajuamatta antoi noille vuosikymmeniä sisällään olleille kielteisille tunteille vallan ja kohteena oli tietysti Soile eli se henkilö, joka sanaakaan puolustuksekseen sanomatta otti kaiken vastaan ja syyllistyi asioista, joihin hänellä itsellään ei ollut osuutta, ei arpaa: Martan toimista Mikon ollessa lapsi.

Vuosien saatossa tällaisia tilanteita sattui useita. Lopulta Soilenkin silmät aukenivat, ja hän kieltäytyi enää ottamasta vastaan aiheettomia syytöksiä ja syyllistämistä. Hän halusi ulos vankilasta, johon Mikko, mutta myös Soile itse omalla hyväksynnällään olivat hänet sulkeneet. Soilen kapinointi aiheutti tietysti omat ongelmansa, mutta niistä kerrotaan myöhemmin.

Toisella yrittämällä Soile sitten sai ajokortin. Pitkää työmatka-ajoa ei onneksi kestänyt kuin pari kuukautta, kun Soile sitten sai työpaikan uudelta kotipaikkakunnaltaan. Silti tuohonkin lyhyeen aikaan mahtui jo jos jonkinlaista kommellusta. Nyt niille jo voi nauraa, mutta silloin ne Soilen mielestä tuntuivat järkyttävän isoilta asioilta, joita Mikon kiukku ja ärtymys vielä suurensivat.