Jaha, juhannus, keskikesän juhula alakaaki sitte olla jo paremmalla puolellaan eli vietettynä. Tänä vuonna se oliki hieno niin sääsä puolesta ku muutenki. Juhannukseen ei mulla oo ikinä liittyny mitään riehumista tai ryyppäämistä. Tavallinen rauhallinen, kotiväen tai ystävien kans vietetty aika on ollu juhannusta paraimmillaan.

Nuoruuvessa juhannukseen liitty se, että aina ootti jotaki erikoisempaa tulevaks. Eihän ny nuori, vähä levoton ihiminen tyytyny pelekkään oleiluun. Äiti, joka oli uskovainen, ei tietenkään hyväksyny sitä, että nuoriväki olis lähteny tanssimaan tai muutenkaan huvittelemaan. Jotku mun monista sisaruksista sitäki kyllä teki äitiltä varkain, mutta ei kai siitä seurannu ku ikävyyksiä.

Ite aattelin aina, että niin kauan ku kotona asun, tottelen äitiä, mutta sitte kun muutan muualle, teen justiin niin ku ite haluan. Niin kans kävi, mutta ei mulla sitte myöhemminkään ollu haluja ruveta juhannuksena kauheasti hillumaan. Tasasta menoa se on ollu aina. Emmää oo ikinä tarvinnu viinaa enkä muitakaan huumeita, että vapautuisin estoistani enkä oikeen ees oo ymmärtäny sitä, mitä varten ihimiset niin kovasti juhannusta oottaa.

Muistan mää senki, että sillon nuoruuvessa kesä tuntu oikeestaan vasta alakavan, kun viikkoa juhannuksen jäläkeen oli käyty kesäseurat. Se oli sitä aikaa, ku äiti oletti, että mää iliman muuta lähen niihin suuriin kesäjuhuliin mukisemata. No, nuorempana lähinkin, mutta sitte mää tein topin. Mää muistan, miten mua aina ahisti se meininki. Ei se tuntunu olevan mun paikkani ollenkaan. Mutta äiti oli vissiin päättäny, että meijät nuorimmat, mut ja mun kaksosvelijen, se pitää taivastiellä vaikka väkisin. Eihän semmonen ny kumminkaan onnistunu, ainakaan mun kohallani. Mun piti jo sillon saaha ite aatella ja päättää, mikä mulle on hyväks ja mitä mää ite haluan ja tarvihten.

Monta kertaa jäläkeenpäin mää oon miettiny, että oikeestaan mää oon semmonen ihiminen, että voin kyllä olla mukana monessaki asiassa vapaaehtosesti ja vähä niin ku omilla ehoillani. Mutta jos mua ruvetaan pistämään ruotuun ja laittamaan mun päähäni ajatuksia, joita mää ite en hyväksy, niin sillon ollaan hakoteillä. (Tuli muuten mieleen, että mitähän se hakoteillä oleminenkin alun perin meinaa. Pitää varmaan vähä kuuklettaa ja ottaa selevää, ettei puhu ihan läpiä päähään. Siinä muuten toinen vanha sanonta, josta täytyy ottaa tarkempi seleko.)

Niin, sillon nuorempana, kun mää asun vielä kotona, se kesä tosiaan tuntu alakavan vasta heinäkuussa. Alakukesä meni oottaessa ja pelätessä niitä juhulia ja sitten se juhannuksen jäläkeinen viikko meni niihin lähtöä valamistellessa. Ku sieltä sitte palattiin, oli usein aamuyö. Kyllä tuntu ihanalta käveleskellä auringon nousun aikaan pihassa ja kuunnella lintujen laulua. Heinä kiilsi kasteesta ja heinäsirkatki oli usein kuoriutunu justiin niihin aikoihin. Sillon tuntu aina siltä, niin ku iso taakka oli puonnu hartioilta.