Puolilta päivin lähdimme lenkille. Menimme taas tuttuun metsään oikaisten pellon poikki. Ilma oli vähän pilvinen, mutta ei onneksi satanut, joten mahani ja tassuni pysyivät kuivina. Nousu pellolta metsään oli jyrkkä. Minä olin kuitenkin ensimmäisenä mäennyppylän päällä. Kuulin Rotan puuskuttavan takanani ja ihmettelevän, kuka se meistä oikein lääkekuurilla olikaan.

En ymmärtänyt mitään lääkekuureista, mutta jotenkin ajattelin, että hän tarkoitti minua. Miksi ihmeessä? Minähän tunsin itseni terveeksi. Ruoka maittoi, lenkki maittoi ja uni maittoi. Vettä kului kyllä reilusti, ja jalannostolla kävin samaan tahtiin kuin lipittelin vettä, mutta muuten oli kaikki hyvin. Eläinlääkäriltä tuloni jälkeen olin voinut selvästi paremmin. Mitään paikkaa ei pahemmin kolottanut, ja vatsakivut olivat hävinneet. Myös tolkuton väsymys oli hellittänyt.

Kun palasimme lenkiltä, oli mukava taas asettua pehmeän maton päälle nukkumaan. Rotta aloitteli ruuanlaittoa, ja silloin siirryin keittiön puolelle. Olen huomannut, että vanhemmiten ja varsinkin nyt viime aikoina on herkkupaloja tipahdellut suuhuni tavallista useammin. En erehtynyt tälläkään kertaa. Sain monta makupalaa, kun vain pysyttelin Rotan lähettyvillä.

Nuoriväkikin kotiutui reissuiltaan, ja Isäntä lähti grillaamaan kalaa ulos. Hän otti minut mukaansa. Mutta minua ei huvittanut lähteä norkoilemaan koleaan ulkoilmaan grillin ääreen. Enhän edes pidä kalasta. Jäin makaamaan rappusille ulko-oven eteen, ja kohta Rotta päästikin minut sisälle. Siellä oli paljon mukavampaa kuin ulkona paistuvan kalan käryssä.

Anni ja Timo alkoivat tehdä kotiinlähtöä. Niin ainakin päättelin, kun tavarakasseja kokoiltiin eteiseen. Laumani hajoaisi taas, mutta en voinut sitä estää. Ihmisjäsenillä on omat reissunsa. Me koirat pysyttelemme enimmäkseen samoilla paikoilla. Lähtiessään Anni silitteli minua ja sanoi toivovansa, että näkisimme vielä. Mitähän sekin mahtoi tarkoittaa? Tietysti näkisimme, mutta Annin vain täytyisi tulla minua katsomaan. Täällähän minä olisin ja odottaisin häntä.

Kohta lähti Rottakin. Saattelin hänet ulos asti, mutta sitten kiirehdin Isännän kanssa sisälle. Illalla teimme vielä lenkin keväisessä metsässä, ja sitten oli aika painaa karvaista päätä tyynyyn. Uni tuli soutamatta, olihan vatsani täynnä hyvää ruokaa ja pääni alla pehmoinen pielus. Koiranvartaloni oli myös saanut sopivasti liikuntaa ja kirsuni haistella hyviä ja mielenkiintoisia tuoksuja. Mitä muuta voi koira enää elämältään toivoa? No, kyllä sentään voi. Toivoin, että Kaisa tulisi pian minua katsomaan.