Marraskuussa ehti tapahtua vielä yhtä jos toistakin. Olin taas kerran käynyt hävikissä hakemassa ruoka-annoksia. Seuraavana päivän soitin tyttärelleni ja kysyin, maistuisiko heille kukko punaviinissä. Sitä olisi nyt tarjolla.

Enpä kyllä epäsopivampaan aikaan olisi punaviinikukkoa osannut heille tarjota. Sain nimittäin kuulla, että kukko ei nyt oikein maistu, koska talon  oma Johnny-kukko oli juuri pari päivää sitten lähtenyt manan majoille ketun paistina. Ei tehnyt mieli verestää haavoja, jotka yritettiin saada umpeen.

Tarina kuuluu näin. Talonväki oli ollut raskausasioissa liikkeellä toisella paikkakunnalla. Tullessaan kotiin iltahämärissä, he päästivät koiran ulos tarpeilleen. Se sai oitis jonkin vainun ja ryntäsi metsään saunan taakse. Vävypoika kiirehti perässä katsomaan, mitä koira niin kovasti haukkui. Hän löysi kukonraadon maasta, mutta muuta ei ollut näkyvissä.

Vävy lähti hakemaan lapiota haudatakseen kukon. Kun hän tuli takaisin, ei raatoa löytynyt enää mistään. Kettu viekastelija oli hädissään koiran haukun säikäyttämänä päästänyt kukon hampaistaan, mutta kaikesta päätellen jäänyt lähistölle seuraamaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kun touhu raadon ympärillä hiljeni hetkeksi, ja räksyttävä koira vietiin pois, kettu palasi saalilleen ja vei sen mennessään. Vain muutama maassa lojuva sulka kertoi enää siitä, mitä paikalla äsken oli ollut.

Johnny-kukko kuitenkin oli täyttänyt sille sälytetyn tehtävän täydellisesti. Henkensä uhraten se suojeli kanojaan, jotka kaikki säästyivät hengissä. Mutta ilman kukkoa ne olivat aika orpoja. Talvi oli kuitenkin tulossa, joten niitä odotti talvikanalan suoja. Siellä ei tarvitsisi pelätä ketun hyökkäyksiä, kun suojelija oli nyt siirtynyt muille kanalaitumille.