Edellisen postauksen viestit oli kirjoitettu 8.11.2010. Sen jälkeen viestinvaihto ja yhteydenpito jatkuivat eriasteisella intensiteetillä loppuen välillä jopa kokonaan. Minä olin aina se, joka lopetti. Jarkko ei tehnyt sitä kertaakaan, ei ainakaan suoraan, ellei hän sitten tahallisesti kirjoittanut minulle niin, että tiesi varmasti saavansa paluupostissa hyvästit.

Tarina, jota olin kirjoittanut, jäi kesken sekin. Jotenkin vain olin vaistoavinani, että Jarkko kyllästyi, vaikkei sitä suoraan sanonutkaan. Niinpä vähin erin ilman sen kummempaa kommentointia lopetin tarinan päivittämisen ja sen osien lähettämisen Jarkolle. Koskaan myöhemmin ei hän kysynyt, miksi en tarinaa enää jatkanut.

Myöhemmin kyllä, kun julkaisin tarinan eräällä sivustolla täydennettynä ja alkuosa muutettuna niin, että kaikki oli omaa tuotostani, Jarkko bongasi sen sieltä ja kommentoi sitä. Mutta edelleenkään emme palanneet kysymykseen, miksi lopetin tarinan lähettämisen hänelle.

Lopetusten jälkeen aloitimme kuitenkin aina uudestaan. Minä en saanut pyyhittyä Jarkkoa mielestäni, vaikka viimeisiä viestejä aina silloin tällöin kirjoitinkin. Mutta sitten ollessani tyttäreni luona Irlannissa syksyllä 2012 kirjoitin hänelle pitkän viestin. Se ei ollut mikään lopetusviesti, ei ollenkaan, vaan innostunut selonteko kaikesta, mitä olin puuhastellut ja touhunnut. Kun vastaus jokusen viikon kuluttua tuli, oli se laimeaakin laimeampi ”velvollisuusviesti” tai sellaiselta se minusta ainakin tuntui.

Minulle tuli tunne, ettei minulla ole enää mitään sanottavaa. Kolmen kuukauden päästä kirjoitin Jarkolle ja kerroin, että ko. viesti olisi sitten se vihonviimeinen elonmerkki minusta. En selitellyt mitään, koska en oikein osannut sanoa mitään. Otsikoin viestini Aila Meriluodon runon sanoilla ”Olen tieni päässä tuhansista erään”.

Jarkon vastauksesta minulle jäi tunne, että hän luuli henkilökohtaisessa elämässäni tapahtuneen jotakin mullistavaa. Mitään sellaista ei kuitenkaan ollut tapahtunut, olin vain totaalisen kyllästynyt. Jos olisin yrittänyt kirjoittaa Jarkolle jotakin järkevää, en olisi tiennyt, mistä oikein olisin aloittanut ja miten sitten jatkanut.

”Hei!
Lainasin tuohon otsikkoon Aila Meriluodon runon sanoja.
Monenlaisin sanakääntein olen Sinua ajatuksissani lähestynyt.
En kuitenkaan kirjaa niitä tähän, kerron vain,
että tämä on sitten viimeinen viestini Sinulle.
Kiitos monista viesteistä ja niihin käyttämästäsi ajasta,
samoin mielenkiinnosta asioitani ja elämääni kohtaan.
Kaikkea hyvää elämääsi, oli mielenkiintoista "tutustua" Sinuun.
S”

”Hei S,

Niinpä siinä saattanee hyvinkin käydä. Jos olet Sinä monin sanakääntein hakenut viestillesi pohjaa, olen itse monesti Sinua mietiskellessäni kysynyt itseltäni: "miksi et kirjoita vai odotanko viestiä?" Elämän hulluuksia - vai mitä liekään.

Kiitos sinulle ajasta jota olet minulle antanut, keskusteluista joita olemme käyneet, hyvä muisto sinusta jää. Ehkä myös pieni suru "erostamme". Ihmismieli vaan on sellainen että laittaa joskus mietittämään, miksi?

Kuitenkaan emme toisiamme unohda. Parahinta jatkoa sinulle, J (kissa sylissä)”

Mutta elämä on yllätyksellistä. Kesäkuussa samana vuonna joskus juhannuksen tienoilla törmäsimme yllättäen eräällä netin keskustelupalstalla. Emme toki jutellessamme heti tienneet, keitä olimme, sillä sivustolla keskusteltiin nickien takaa, eikä se ehtinyt selvitä minulle koko keskustelun aikana, sillä yhteys pätki kovasti ja katkesi lopulta kokonaan.

Jarkko oli kai heti, ilmeisesti nickistäni, käsittänyt, kenen kanssa oli puheissa. Sain nimittäin seuraavana päivänä häneltä tällaisen viestin.

”Moi S, olisikohan niin että törmäsin eilen yhteen häkellyttävän mukavaan henkilöön H:n viestipuolella - käytti nimimerkkiä C….. Kivaa kesää sinulle, kohta minäkin taas poikkean siinä suunnassa.

T. J”

Kohta olimme jo puheissa samaisella kanavalla. Minä en muistanut Jarkon nickiä, mutta päätin kokeilla itse samaa, jota edellisenä päivänä olin käyttänyt. Sen Jarkko tunnistaisi, jos olisi samaan aikaan linjoilla. Niinhän siinä kävi, ja katkenneet suhteet solmittiin uudestaan.

Samana kesänä tapasimme. Jarkko teki usein työmatkoja Suomeen ja myös lomat hän vietti Suomessa. Yhteen tuollaiseen Suomi-reissuun hän sitten sisällytti meidän tapaamisemme. Siitä tapaamisesta minulle jäi hyvä muisto. Koin Jarkon kanssa jotain sellaista, mitä en vielä yhdenkään toisen miehen kanssa ole kokenut, ja saattaa olla, etten koskaan koekaan.

Tapaamisen jälkeen viestivaihto jatkui lähes entisellään joitakin pieniä taukoja lukuun ottamatta. Minulla on sellainen mielikuva, että jossakin vaiheessa ilmoitin Jarkolle, etten enää aio lopettaa viestinvaihtoamme. Jos se loppuu, niin sitten loppuu, mutta kuvittelin, ettei enää tarvittaisi mitään varsinaisia lopetuksia. Kuinka väärässä ihminen voikaan olla!

Tämän vuoden alussa kirjoitin Jarkolle monta viestiä kaikesta siitä, mitä minulle oli tapahtunut. Hän suhtautui viesteihini mielestäni jotenkin nihkeästi, yliolkaisesti, kyllästyneesti ja välillä alentuvasti. Maaliskuun alussa sain tällaisen viestin.

”Tervehdys,

Kukaan ei ole seppä syntyessään eikä viisas kuollessaan - koko elämä on jatkuvaa oppimista. Sinulle tämä sanonta ei varmaan ole uutta.

1: Kukin on omalla tavallaan utelias, jopa vahvoina itseään pitävät hahmot.

2: Jos haluat jakaa kanssani ajatuksiasi niin mikä ettei. Jos kommenttini menevät suuntaan jota et odota niin sille en voi mitään.

3: Kun kerrot niin yksityiskohdista muodostuu yleensä sekava sotku.

4: Sinulla taitaa olla megahernepussi josta riittää niitä vihreitä pyöreitä herneitä aina vaan lisää ja lisää  nenään laitettavaksi - oletko muuten huomannut montako kertaa olet vetänyt herneen nenääsi? Usen olen antanut asioiden mennä ohitse kommentoimatta mutta onko siitä mitään hyötyä (vaikka hyötyä tavoittelemattomia molemmat olemmekin) koska aivot rekisteröivät kaiken.

5: Naiset, te naiset - tarraatte aina kiinni siihen yhteen juttuun jota alatte puimaan kuin suurempaakin asiaa. Harmillista mutta totta, aina löytyy jokin syy negaatioon.

6: Kirjoittamalla useat asiat ratkeavat juuri kirjoittajalle, silloin SE on siinä edessä mustaa valkoisella, tulee rennompi olo kun on ainakin osittain selvittänyt mieltä painavan asian. Kirjoittaminen henkilölle johon luottaa on vieläkin tärkeämpää. Ongelmana toisinaan on että kahden ihmisen ajatukset eivät kohtaa - siis samassa ulottuvuudessa --> palaa kohtaan 2.

7: Harmittaa nuo edesottamuksesi mutta taidat itse olla osittain niiden takuumiehenä. Periaatteessa kaikki on mahdollista jos hyväksyy toisenlaisia perspektiivejä asioita katsoessaan - se auttaa kummasti ymmärtämään ja helpottaa elämää. Tarve ei kuitenkaan ole muuttua kameleontiksi, ihan vaan pikkuisen.

Menenkin tästâ auttamaan naapurin 87-vuotiasta paappaa, juuri nyt hän tarvitsee minua.

T. J”

Tämä viesti sai kuppini vuotamaan yli laitojen, erityisesti numeroitu kohta 3. Minulle tuli tunne, että kaikki oli nyt lopullisesti tässä. Totuus, joko minusta tai Jarkosta tai luultavasti molemmista, oli paljastunut viimeinkin. Tunsin yllättävää kyllä vapautuvani. Yksi ajanjakso elämässäni oli nyt ohi, kertakaikkisen kokonaan.

En kiellä sitä, etteivätkö Jarkon viestit olisi aikanaan olleet odotettuja ja toivottuja. Monta kertaa hän tsemppasi minua nousemaan ylös alhoista, joihin syystä tai toisesta olin vaipunut. Luultavasti minä toimin joskus samanlaisena tsempparina hänelle. Puhuimme asioista, joita kai melko harvopin käsitellään yleisissä keskusteluissa. Minä luotin Jarkkoon. Luulin oikeasti, että hän arvosti kirjoituksiani ja piti minua hyvänä kirjoittajana. Siksi maininta siitä, että yksityiskohtainen kerrontani oli "sekavaa sotkua" tuntui todella pahalta. Kaikista viestin sisältämistä asioista se oli pahin.

En vastannut Jarkolle mitään kolmeen kuukauteen. Mutta tänään päätin lopulta siivota pöydän. Kirjoitin melko kylmäkiskoisen viestin, johon sain lähes yhtä kylmäkiskoisen vastauksen.

”Hei, J!
Olen tässä viime aikoina lueskellut kirjeenvaihtoamme aina alkuajoista lähtien sattuneesta syystä. Tulinpa kohtaan, jossa pyhästi lupasimme ilmoittaa toiselle sitten, kun alkaa tuntua siltä, että kaikki on sanottu, osa jo moneenkin kertaan. Ja nimenomaan ilmoittaa, eikä vain hävitä tuhkana tuuleen, kuten monella tapana on. Minä olen tuota ilmoittelua harrastanut useampaankin kertaan, mutta vielä kertaakaan se ei ole johtanut lopulliseen lopettamiseen. Tällä kertaa sellainen tarkoitus on.

Minulla ei ole enää mitään järjellistä sanottavaa, jos sitä on ollut aiemminkaan. Jotenkin tuntuu, että ympyrä on sulkeutunut. Ensimmäisissä viesteissäsi kehuit kirjoittajan taitojani lähes maasta taivaaseen. Viimeinen viestisi kertoi, että kirjoituksestani muodostuu sekava sotku. Muutenkin koin, että katselit minuun hyvin alentuvasti. Se ei tuntunut mukavalta. Miksi siis jatkaa enää, kun taidot eivät tässä vuosien varrella ole ainakaan parantuneet, päinvastoin.

En toki välitä siitä, mitä muut ajattelevat minusta ja kirjoituksistani. Mutta sen verran minulla sentään on järkeä ja ehkä myös kunnioitusta muita ihmisiä kohtaan, etten rasita ketään henkilökohtaisilla tai muillakaan asioilla, jos lukeminen on raskasta ja vaikeaa. Sellaiseksi se näyttää nyt sinulle muodostuneen, ja siitä olen tietenkin pahoillani. Sellainen ei ole ollut tarkoitus alun perin.

Minulla alkoi loma, ja silloin huomaan aina tarvetta siivota pöytiä. Tämä on nyt yksi sellainen siivous. Se on ollut työn alla kohta kolme kuukautta, mutta nyt sen saatan päätökseen. Kirjeenvaihtoamme en hävitä. Ehkä joskus vanhana lueskelen viestejämme usean vuoden ajalta.

Muuten kesällä 2012 kirjoittelin itsekseni pitkää juttua, joka oli osoitettu sinulle. Se on minulla edelleen tallessa. En aio sitä kuitenkaan sinulle koskaan lähettää. En laittanut siihen silloin edes osoitetta, etten vain vahingossa tulisi sitä lähettäneeksi. Sitten asiat muuttuivat taas, eikä viesti enää tuntunut ajankohtaiselta tai tärkeältä.
Mutta nyt lopetan. Toivottavasti tämä on selkeästi kirjoitettua tekstiä, niin että ymmärrät sanomani.
S”

”Heipä vaan sinulle, S,

Liiallista dramatiikkaa on vältettävä maailmassa joka muuttuu jatkuvasti. Muuttuu niin sinulla, niin minulla kuin kaikilla muillakin. En puolustaudu enkä hyökkää millään tavalla - hyväksyn asiat siten kuin sinä näet ne. Kukaan ei ole kuollut tai vammautunut, jatkamme siis eteenpäin. Tarkoitus ei ole ollut loukata tai väârin toimia mutta näin tässä näemmä kävi.

Oli mukava kaveerata, vaihtaa ajatuksia, mutta kaikella on pylväänsä.

Mukavaa kesälomaa sinulle.

T. J”

Tarina Jarkosta päättyy nyt tähän.