Punahilkka havahtui vilunpuistatuksiin. Ei ollut hehkuvanpunaisista ruusuista tulenpalavasta väristään huolimatta kovin lämpimäksi peitoksi. Punahilkka keräsi ruusut käteensä ja nousi ylös. Pakko oli saada jotakin lämmikettä niin päälleen kuin sisälleenkin. Reilun tunnit unet vain ruusut peittonaan olivat kyllä saaneet Punahilkan tuntemaan itsensä hetkellisesti kuin prinsessa Ruususeksi satavuotisessa unessaan, mutta olihan siitäkin unesta herättävä karuun todellisuuteen, joka tällä kertaa oli se, että ilta oli pimennyt, Punahilkkaa palelsi ja Suden lähettämät ruusut oli kiireesti laitettava maljakkoon, jos aikoi niistä edes hetken nauttia.

Valoja sytytellessään ja ruusuja maljakkokuntoon käsitellessään päästi Punahilkka mieleensä myös sen ajatuksen, että tästäkin oikean elämänsä Ruususen unesta, jota hän näiden muutamien syksyisten viikkojen aikana oli nukkunut, oli jonakin päivänä herättävä ja muistettava taas olevansa vain Susimetsän Punahilkka. Satuolento nimensä puolesta kylläkin, mutta ei sentään mikään prinsessa, vaan tavallinen hilkka, joka susipolulla yllättäen oli tällaiseen suteen törmännyt.

Mutta sillä ajatuksella ei Punahilkka nyt aikonut enempää rasittaa mieltään, vaan päätti nauttia täysin siemauksin kaikista tämänkertaisen susipolun eteensä tuomista antimista. Mikäli tähänastiset merkit paikkansa pitivät, eivät ne ihan vähäisiä tulisi olemaan. Ja tavoilleen uskollisena aikoi Punahilkka nauttia maljat pohjaan asti, sillä ei hän aikonut enää koskaan katua sitä, että oman pelkuruutensa, sovinnaissääntöjen, yleisen mielipiteen, paheksunnan tai toisten painostuksen takia jättäisi puolitiehen tai kokonaan kulkematta jonkun susi- tai muun polun elämässään. Elämä oli lyhyt. Kun sen viimeiselle pysäkille kerran tulisi, ei mitään saisi enää korjattua tai toisin tehtyä.

Kovinpa taas syvällisiin mietteisiin huomasi Punahilkka vaipuvansa. Sen hän tiesi olevan oire siitä, että mikään läpihuutojuttu ei tämä susisuhde tulisi hänelle olemaan. Ajatus tuntui jo etukäteen haikealta, mutta samalla se täytti Punahilkan sydämen ja sielun ilolla ja riemulla. Punahilkka tunsi taas elävänsä! Veri, joka syksyn pimeinä, synkkinä iltoina oli kuin jähmettynyt hänen suoniinsa, virtasi taas kuumana ja kiihkeänä ja sai Punahilkan hehkumaan ruusun tavoin. Poissa oli itku, poissa oli murhe. Ilo, valo, toivo ja rakkaus loistivat lyhdyn tavoin Punahilkan sydämen ikkunasta ulos synkkään ja pimeään maailmaan ja valaisivat kirkkaimman tähden tavoin jokaisen kohdan ja sopukan, johon niiden säteet sattuivat osumaan.