Kun sunnuntaipäivä kääntyi iltapäiväksi, alkoi se tuntua tympeältä. En oikein osaa sanoa, mistä tympeä tuntu johtui. Siitäkö, että sunnuntai kohta loppuisi vai mistä. Nykyisin ajattelen ja tunnen muuten aivan samalla tavalla. Tunnetta lienee selitetty psykologisesti sillä, että työhön menijät alkavat tuntea ahdistusta ja stressiä kohta alkavasta työviikosta. Mutta kun jo lapsenakin tunsin samoin, olen ajatellut sen liittyvän siihen, että viihdyn kotona. Ei minun välttämättä tarvitsisi täältä mihinkään poistua ja olisin aivan tyytyväinen olotilaani ja elämääni.

Kun iltapäivään päästiin, nousi äiti laittamaan ruokaa tai komensi jonkun isommista tytöistä niihin hommiin. Sunnuntaina meillä syötiin pääruoka myöhemmin kuin arkipäivinä. Silloinhan ei ollut energiankulutuskaan niin kova kuin töitä tehdessä. Aamulla oli keitetty riisipuuro, jota muuten lapsena inhosin, isossa vihreässä rautakattilassa. Se oli hautunut hellankulmalla sillä välin, kun äiti ja isä olivat navettatöillä.

Riisipuuro oli vanhempieni joka sunnuntaista herkkua, mutta meille lapsille se ei maittanut, vaan lisäksi oli keitettävä vielä ruispuuro, kuten arkiaamuisin oli tapa. Jos nyt saisin jonkun valmiiksi keittämää riisipuuroa milloin tahansa, söisin sitä kyllä niin, että napa narskuisi. Mutta useinhan on niin, että jotakin asiaa alkaa arvostaa vasta sitten, kun se ei enää olekaan itsestään selvyys.

Sunnuntaisin oli usein tarjolla jotain ”parempaa” ruokaa, sellaista, mitä ei arkisin tarjottu. Se saattoi olla vaikka perunamuusia ja lihapullia. Perunamuusistakaan en pitänyt lapsena ja nuorena, vaan minulle piti aina jättää muutama kokonainen peruna, ennen kuin perunat muusattiin.

Kalaa meillä oli ruuaksi harvoin. Sitä ostettiin kyllä heti, kun paikkakunnan kalastajat olivat käyneet kokemassa pyydyksensä ja tulivat tuoreita tai savustamiaan kaloja kaupittelemaan. Varsinkin vielä lämmin, savustettu lahna maistui ihanalta. Joskus kävi myös autolla liikkuva, kiertävä kalakauppias. Hän oli ruotsinkielinen ja puhui huonoa suomea, mutta silakat hän kyllä osasi halukkaille ostajille myydä.

Kalasta eivät meillä välittäneet juuri muut kuin äiti ja minä. Äiti oli kotoisin joen rannalta ja oli jo lapsena tottunut syömään kalaa. Minä ilmeisesti tulin äitiin siinä asiassa, sillä minäkin pidin kalasta jo lapsena ja söin sitä mielelläni aina, kun sitä vain oli tarjolla. Äiti joskus harmittelikin sitä, ettei saanut useammin kalaa, ja että vaikka hän oli syntynyt veden äärellä, oli naimiskaupan myötä joutunut rapakuopan rannalle.