Tänään se sitten alkaa! Mikä alkaa? saattaa moni kysyä. Vaikka mikä alkaa tänään, vastaa joku. Jossain päin Suomea alkavat peruskoulut, jollakin yksittäisellä ihmisellä alkaa vasta kesäloma. Kulunutta lausetta mukaillen voi myös sanoa, että meidän jokaisen loppuelämän ensimmäinen päivä alkaa tänään. Siinäpä sitä jo merkityksiä ja sisältöjä tälle päivälle!
 
Tänään alkaa muutakin. Se, mikä alkaa, ei esimerkiksi maailmanlaajuisesti ole kovinkaan tärkeää. Aurinko nousee ja maapallo pyörii akselinsa ympäri ilman tätä alkamistakin vallan mainiosti. Tärkeää tämä alkaminen ei ole myöskään Pohjoismaisen yhteistyön tai Suomen kuralla olevan talouden hoitamisen kannalta. Tämä ei luo maailmaan yhtään uutta työpaikkaa, ei lisää tasa-arvoa, ei tuo ruokaa nälkäisten suuhun eikä lopeta maailman sotia. Ei se myöskään laske öljyn maailmanmarkkinahintaa, jos kohta ei ole sitä nostamassakaan.
 
Se, mikä tänään alkaa, on tärkeää oikeastaan vain minulle itselleni, tämän blogin haltijalle ja kirjoittajalle. Nyt joku saattaa jo arvata, että asia jotenkin liittyy kirjoittamiseen. Niinpä niin, siihen se liittyy, blogikirjoittamiseen. Eilen sain päätökseen pitkän jatkotarinan, jota olin kirjoitellut lähes kahden vuoden ajan aina välillä jotain muuta sekaan heittäen. Tuosta sekaan heittämisestä siis johtui se, että jatkotarinan kirjoittaminen kesti niin kauan.
 
Välillä kyllästyin itsekin kirjoittamaan sitä päivästä toiseen, mutta koska olen luonteeltani ihminen, joka on kaiken aloitetun jonkinlaiseen loppuun saattamisen kannalla, en ”sisäisen pakon” ajamana voinut sitä keskenkään jättää. Nyt olen tyytyväinen, että sain sen loppuun, sillä jo pitkin kirjoitusmatkaa monenlaiset aiheet, uudet ja vanhat polttelivat mielessäni.
 
Loppujen lopuksi ei kuitenkaan ollut huono asia ensinkään, että tarina tuli kirjoitettua niin pitkällä aikajaksolla.  Matkan varrella huomasin nimittäin, kuten tarinan Soile, että monet asiat, varsinkin tunteet ja ajatukset, tulee ilmaistua eri tavoin, erilaisesta perspektiivistä katsoen riippuen siitä, milloin ne kirjoitetaan sanoiksi paperille.
 
Lukijan kannalta voi tuollainen tyyli ja tapa olla rasittavaa, mutta koska kaiken, mitä kirjoitan, kirjoitan lähinnä itselleni, en ota paineita siitä, jos joku kommentoija kertoo, miten tylsää ja pitkäveteistä tarinointini on. Maailma on pullollaan muuta mielenkiintoista ja sopivalla nopeudella etenevää luettavaa, joten miksipä junnata mukana, jos tylsistyttää.
 
Eilisestä postauksesta käy ilmi, mistä blogikirjoitteluni oikein sai alkunsa. Kerroin, että aloitin eräällä deittipalstalla, mutta kun se yllättäen lopetettiin, ”jouduin” etsimään muita kanavia. Muistan, miten vihainen olin lopetuksesta, josta ei ollut edes ilmoitettu mitään etukäteen. Tuntui kuin siivet olisi katkaistu, enkä oikein tiennyt, mihin ryhtyä. Olin jo niin jäänyt kiinni kirjoittamisen ja kirjoitusten julkaisemisen koukkuun, että tunsin itseni sairaaksi, kun äkkiä ei ollutkaan tuttua paikkaa, jossa tarinointinsa saattaa toisten luettavaksi.
 
Ensihämmingin mentyä ohi ja päästyäni postauksen alkuun uudelleen täällä Vuodatuksessa huomasin jonkin ajan kuluttua, että minun kirjoittamiseni kannalta oli deittipalstan blogisivun yhtäkkinen perustaminen ja sen yhtä äkillinen alasajo parasta, mitä tapahtua olisi voinut. Luulen nimittäin, että ilman tuota deittailun yhteyteen liitettyä blogiosastoa en ehkä koskaan olisi alkanut kirjoittaa tai ainakaan kirjoittamiseni ei olisi pullataikinan tavoin paisunut nykyisiin mittoihinsa. Siitä siis kiitokseni ko. deittipalstalle.
 
Vielä suuremman kiitokseni tuo deittipalsta ansaitsee kuitenkin siitä, että se lopetti koko blogiosaston. Lopetuksen ei olisi tarvinnut olla niin raju ja yllättävä, vaan siitä olisi voinut etukäteen ilmoittaa, jolloin kirjoittajat olisivat saaneet talteen vielä tallentamattomat tuotoksensa. Nythän monilta hävisivät kaikki postaukset taivaan tuuliin. Vaikka en olekaan sitä mieltä, että ne mitään maailmankirjallisuutta olisivat olleet, olivat ne kuitenkin jokaisen ihmisen omaa tuotosta, monet tosissaan ja antaumuksella kirjoitettuja.
 
Mennyt on mennyttä, mutta taas näin jälkikäteen ajatellen olen hyvin tyytyväinen siihen, mitä tapahtui. Ilman blogipalstan poistoa olisin tuskin edes tullut ajatelleeksi, miten monenlaisista asioista voi kirjoittaa. Olisin ehkä ikuisesti pysytellyt samoissa deittipalstalle ”sopivissa” aiheissa. En sano, että deittipalstan blogiin kirjoittamani tarinat ja jutut olisivat olleet pelkkää soopaa, vaikka kyllä niihin sitäkin mahtui, kuten varmasti myös nykyisiin blogeihini. Joukossa oli tarinoita, jotka mielestäni ansaitsevat paikkansa myös täällä NoitaKuvaKuvan blogissa.
 
Tästäkin asiasta on taas varmasti yhtä monta mieltä kuin on lukijaan, mutta myös näissä tarinoissa pätevät samat keinot kuin muissakin. Maailmasta ei hyvä luettava lopu, joten napin painalluksella on helppoa siirtyä pois sivulta, joka ei miellytä ja etsiä mukavampaa, paremmin kirjoitettua ja ennen kaikkea sisältörikkaampaa ja kukaties viihdyttävämpääkin lukemista.
 
Niin, tänään ne alkavat: Punahilkan seikkailut Susimetsässä. Tervetuloa mukaan!