Vielä käytiin syömässä, olihan päivä jo pitkällä, ja ainakin Punahilkka tunsi varsinaisen sudennälän kurnivan suolissaan. Ajatteliko mielessään kenties sitäkin, että kun Susi syö mahansa täyteen muuta ruokaa, on sitten jo leppoisammalla tuulella, eikä ehkä niin herkästi halua Punahilkkaa hotkaista suihinsa! Tosissaan ei Punahilkka tuollaisia ajatellut. Ei hän Sutta pelännyt, eikä tämä paha hukka ollut. Olipahan vaan omanlaisensa lajinsa edustaja.
 
Sadepilvet olivat taivaalta väistyneet, ja oli vielä mukava mennä puistoon istuksimaan ja bongailemaan ohikulkijoita. Punahilkka otti asian harmittomana ajankuluna. Maailmaan mahtui monenlaista tallaajaa, ja kaikilla oli yhtäläinen oikeus tallailuunsa. Joskus saattoi jollekin todelliselle persoonalle ja hänen ilmiasulleen hiukan mielessään ja näkyvästikin hymyillä, mutta ei pahantahtoisesti.
 
Susi taas näytti suhtautuvan asiaan hyvinkin vakavasti ja ilman huumorin häivää. Ei kulkenut ohi montakaan sellaista, jonka ulkoiselle olemukselle Susi olisi antanut varauksettoman hyväksyntänsä. Kuka ei ollut osannut valita asuaan oikein joko vaatteiden tai kenkien osalta, kenen kävelytyyli taas ei ollut Suden mieleen. Puutteita, pieniä ja joskus vähän suurempiakin löytyi yhdestä jos toisesta.
 
Lopulta Punahilkka Suden arvosteluun kyllästyneenä kysyi, millaisen arvion hän itse olisi mahtanut saada, jos tuntemattomana olisi kulkenut Suden ohi farkuissaan ja punaisessa puserossaan. Jotain Susi siihen mutisi farkkujen siisteydestä, mutta... Loppua saattoi Punahilkka vain arvailla. Ei vaikuttanut hyvältä, ei totta tosiaan.
 
Kun Susi jatkuvasti löysi ohikulkijoista pelkkiä negatiivisia piirteitä, lausui Punahilkka omana mielipiteenään, että jokainen sai hänen puolestaan olla juuri sellainen kuin oli. Kyllä maailmaan erilaisuutta mahtui, ja sitä siinä riittäisi. Punahilkan tai Sudenkaan toiveita ei siinä kyselty, eikä kenenkään ollut pakko viettää aikaansa sellaisessa paikassa ja seurassa, joka ei jostain syystä miellyttänyt.
 
Oli aika lähteä kohti sudenpesää. Vielä oli suunnitelmissa kesäteatterissa käynti, Punahilkka kun oli innokas kaikenlaisen teatterin ystävä. Lähdöstä ei kuitenkaan tullut mitään, vaikka Susi jo ryhtyi lehdestä etsiskelemään sopivia teatteriesityksiä, joihin he vielä ehtisivät. Sekä Punahilkka että Susi halusivat mieluummin viettää illan kotosalla. Väsytti eikä teatterifiiliskään ollut paras mahdollinen.
 
Aurinko paistoi lämpimästi Suden viihtyisälle parvekkeelle, jossa amppelikukat kukoistivat, jos mahdollista eilistäkin komeammassa loistossaan. Nautittiin virkistäviä juomia, ja Punahilkka yritti kysellä Suden tuntemuksia Punahilkkaa ja koko tapaamista kohtaan. Ei ollut Suden mielestä seurassa mitään moittimista.
 
Mutta silti Punahilkasta tuntui, ettei kaikki nyt kuitenkaan ollut ihan niin hyvin kuin olisi voinut olla tai etukäteisviestittelyn perusteella itse oli odottanut. Siinähän Susi, kuten Punahilkkakin oli antanut ymmärtää, miten tärkeää kummallekin oli fyysinen läheisyys, toisen huomioiminen kaikin tavoin, hellyys, puhuminen, totaalinen henkinen läsnäolo, niin että toisen seurassa ollessaan ei tuntisi kuitenkin olevansa kuin yksin.
 
Tuntui siltä, että yrityksistään huolimatta Punahilkka ei saanut yhteyttä Suteen, ja kaikki lähentymisyritykset kilpistyivät takaisin. Mutta olisihan Susi Punahilkan mielestä voinut suoraan ilmaista, mitä halusi tai ei halunnut. Kaikki tuntui nyt jäävän kuin ilmaan roikkumaan. Mutta vielähän tässä olisi aikaa, tuumaili Punahilkka itse tykönään, sillä Sudenpesästä piti poistuttaman vasta huomenissa.