Liisan lupaama kuukauden odotusaika alkoi olla lopuillaan. Milloin minkin tekosyyn varjolla oli Liisa aina onnistunut siirtämään tapaamista. Iäkkäät, huonokuntoiset vanhemmat olivat hänen paras verukkeensa. Hehän saattoivat sairastua milloin tahansa, ja sanottava on, että niin myös useasti tapahtui.

Muita tekosyitä olivat omat sairaudet: Liisa joutui jopa pieneen kolariin kuluneiden viikkojen aikana. Silloin oli Pekka vaatimalla vaatinut päästä Liisaa hoitamaan ja hoivaamaan, mutta Liisa oli onnistunut torjumaan hänen tulonsa silläkin kertaa. Ei Liisa toki halunnut esiintyä ensitreffeillä kasvot mustelmilla ja iho naarmuisena. Puhumattakaan siitä, että kävellessä täytyi turvautua kyynärsauvoihin. Kyllä Liisa pärjäsi, Pekka huolehti ja hätäili aivan suotta.

Liisa antoi mielikuvituksensa lentää keksiessään yhä uusia tekosyitä. Hänestä alkoi tuntua kuin joku toinen olisi elänyt nyt hänen elämäänsä. Tälle ”toiselle Liisalle” sattui yhtä ja toista. Eräänä yönä ”toinen Liisa” heräsi palovaroittimen kimeään ääneen. Illalla oli hän poltellut kynttilää paljaan pöydän päällä ja sitten työstä ja vanhempien hoidosta väsyneenä nukahtanut sohvalle. Kynttilä oli hänen nukkuessaan palanut loppuun ja alkanut savuttaa pöytälevyn päällä. Palovaroittimen ansiosta pahemmalta onnettomuudelta vältyttiin. Mutta asunto ja kaikki Liisan vaatteet ja tavarat olivat haisseet savulta monta päivää, joten ei silloin voinut tietenkään vieraita ottaa vastaan.

Asunnossa havaittiin juuri noiden viikkojen aikana myös pienimuotoinen vesivahinko, joka onneksi saatiin korjattua muutamassa päivässä, ja eipä Liisa-poloisen koti säästynyt murtovarkaudeltakaan. Varkaat veivät mennessään Liisan koruja ja muuta arvotavaraa, sekä tietokoneen, eikä mitään mainituista ainakaan vielä ollut saatu takaisin. Niin että ilman läppäriä joutui Liisa nyt tulemaan toimeen. Vaikeaahan se oli, mutta minkäs teit. Rahaa uuden ostamiseen ei Liisalla kerta kaikkiaan ollut.

Onneksi Pekka tälläkin kertaa ymmärsi yskän, ja kohta saattoi jo Liisa lähettää sähköpostia Pekalle uuden uutukaisella läppärillä, jonka hän oli hankkinut Pekalta saamillaan rahoilla. Läppäri oli uusinta ja kalleinta mallia, sillä Pekka oli kehottanut Liisaa ostamaan vain parasta. Muunlaiseen ei köyhällä Pekan mukaan ollut varaa. Liisaa ei kahta kertaa tarvinnut siihen kehottaa. Hän jos kuka osasi tuhlaamisen taidon, ja Pekan rahoistahan nyt kyse oli.

Jos Pekkaa hiukan ihmetyttikin se, miten yhdelle ihmiselle voi noin lyhyessä ajassa sattua niin paljon onnettomuuksia ja vastoinkäymisiä, ei hän sitä ainakaan ääneen maininnut. Ja tokkopa ihmetyttikään. Hän luotti Liisaan kuin kirveensilmään eikä koskaan olisi voinut epäillä mitään Liisan sanomaa valheeksi tai edes muunnetuksi totuudeksi.

Se vain harmitti, ettei voinut olla Liisan tukena ja turvana silloin, kun tämä sitä eniten olisi tarvinnut!