Kevättalvi kului hiljalleen kohti kevättä. Soilekin alkoi katsella ympärilleen, josko sopivia seuralaisia löytyisi vielä hänellekin. Työtoveriin, joka oli tavallaan toiminut koko prosessin alkuunpanijana, hän piti jonkin verran yhteyttä, mutta entiselle tasolle eivät välit koskaan enää lämmenneet. Soilesta tuntui pahalta, kun mies muitten läsnä ollessa selvästi vältteli häntä. Ei hän itsekään halunnut muiden tietävän mitään, mutta silti miehen käytös oli loukkaavaa.
 
Joskus nuorempana oli Soile käynyt ravintoloissa tanssimassa. Siellä hän Mikonkin oli aikoinaan tavannut. Sitten oli tullut pitkä tauko ravintolaelämään. Nyt, vapaana, Soile päätti testata ravintolatarjonnan uudelleen. Hän lähti naistentansseihin. Muutaman kerran niissä käytyään hän totesi, etteivät ravintolariennot olleet häntä varten. Humalaiset miehet inhottivat Soilea, eikä sieltä hakemallakaan löytänyt kunnollista keskusteluseuraa.
 
Jotain muuta oli yritettävä. Tuohon aikaan tekivät netin deittipalstat juuri tuloaan. Soile päätti kokeilla sellaista. Sieltä alkoikin löytyä monenlaista ehdokasta. Valitettavasti vain suurin osa oli sellaisia, ettei heidän varaansa voinut sen enempää laskea. Mutta silti oli Soilesta hauskaa deittailla vieraitten miesten kanssa. Niin kauan oli hän ollut kuin pystyyn kuollut puu. Tuntui ihanalta ja itsetuntoa hivelevältä olla miesten kiinnostuksen kohteena ja tutustua uusiin ihmisiin.
 
Soile löysi tuona ”etsikkoaikanaan” itsestään aivan uusia puolia. Hän sai kuulla olevansa hyvännäköinen, jos ei nyt mikään kaunotar, niin kuitenkin miesten silmissä viehättävä. Nokkelana sanankäyttäjänä Soile pärjäsi hyvin deittimaailmassa. Mutta alkuinnostuksen ja huuman jälkeen tuli hänestä varsin valikoiva. Monikin olisi ollut kiinnostunut Soilen seurasta, mutta hän etsi jotain muuta. Hänestä alkoi jopa tuntua siltä, että mikään vakituinen suhde ei olisi häntä varten. Missään nimessä ei hän halunnut enää joutua samanlaiseen vankilaan, josta juuri oli vapautunut.
 
Tuli ensimmäinen vapaa kesä. Tytär sai kesätöitä kotipaikkakunnalta ja tuli Soilen luokse asumaan. Alun perin oli ollut puhetta, että tytär saisi lainata Mikon autoa aina tarvitessaan. Jo ensimmäinen lainauskerta osoitti, että puheet ja käytäntö olivat kokonaan kaksi eri asiaa. Soile päätti, että hän ostaisi auton. Sitä saisi tytär lainata niin paljon kuin haluaisi, ja voisivat he yhdessäkin matkustella minne mieli teki.
 
Juhannuksen vietti Soile tyttärineen sisarensa perheen luona. Paluumatkalla sieltä löytyi sopiva autokin. Tuntui hienolta ostaa auto ihan ilman miesten neuvoja. Kauppoja olivat tekemässä Soile, tytär ja tyttären täti, eli Mikon sisarpuoli Elli. Aivan auton koko hintaa ei Soilella ollut säästössä, mutta tytär lainasi hänelle loput rahat. Niin saivat he hyvän auton, jolla oli hyvä liikuskella ympäri Suomenmaata. Kaikkein parasta asiassa oli se, että Mikolla ei ollut minkäänlaista osuutta auton hankinnassa. Se oli täysin naisväen oma hanke.