Äidin leipoma leipä oli sekaleipää, ei kylläkään mitään kovin vaaleaa väriltään. Myös jauhoja säilytettiin samassa ulkoaitassa, jossa taikinatiinu oli. Joskus niihin tuli toukkia, ja muistan, miten äiti aina ennen jauhojen taikinaan lisäämistä seuloi ne hyvin tiheäverkkoisella seulalla. Nykyisen tietämyksen mukaan jauhomadotkin ovat syötäviä ja sisältävät paljon proteiinia, mutta silloin ne kyllä siilattiin aina tarkasti eroon käytettävistä jauhoista.

Kun leipätaikina oli riittävästi kohonnut, aloitti äiti leipomisen. Hän nosti köntin taikinaa pöydälle ja vaivasi sitä jonkin aikaa pöytää vasten. Sitten hän jakoi taikinan samankokoisiksi paloiksi. Jokaisesta palasta pyöriteltiin pyöreä kakkunen. Niitä tehtiin aina useampi kerralla. Työ oli kuin sarjatyötä ikään sillä erotuksella, että äiti oli ainoa työntekijä. Hän teki vuorollaan kaikki työvaiheet. Kun koko köntti oli pyöritelty kakuiksi, taputteli äiti kakut käsin levyiksi. Sitten hän otti muotin, jolla painoi levystä pyöreän leivän.

Meillä tehtiin useimmiten reikäleipiä, joten jokaisen leivän keskelle painettiin vielä pienellä muotilla reikä. Reikäleiväntekomuotti oli alun alkaen ollut yhtä kappaletta, mutta kovassa käytössä osa, jolla reikä syntyi, oli irronnut, ja reikä piti siksi painaa aina erikseen. Joskus äiti paistoi pienet, reiän teossa syntyneet leivät erikseen, mutta tavallisesti hän heitti ne jäljellä olevan taikinan sekaan ja nosti toiselle pöydälle vain isot reikäleivät kohoamaan.

Kun leivät olivat jonkin aikaa kohonneet, ne pisteltiin. Pistintä, jossa oli monta piikkiä, kasteltiin vedessä, jottei taikina tarttuisi piikkeihin. Sillä sitten pisteltiin reikiä jokaiseen leipään tasaisesti. Tämä tehtiin siksi, etteivät leivät paistuessaan halkeilisi ja repeilisi. Pisteleminen samoin kuin reikien tekeminen leipiin oli mukavaa puuhaa, ja sitä lapsetkin saivat joskus tehdä äidin avuksi.

Suuren taikinan leipominen leiviksi kesti kauan. Jotta ensimmäiset leivät eivät olisi kohonneet liikaa, ne piti paistaa. Isoa leivinuunia oli lämmitetty aamusta asti. Vanhassa, tiilistä muuratussa uunissa ei ollut lämpömittaria, joten oikea paistolämpötila piti oppia kokemuksen kautta. Hyvin äiti sen oli oppinutkin. En muista, että häneltä montakaan kertaa olisivat leivät uuniin palaneet. Varmaan sellaistakin joskus sattui, mutta harvemmin.

Kun uunissa oli poltettu tarpeeksi monta pesällistä puita, mielellään koivuhalkoja, annettiin tulen sammua ja hiillostua. Mustat hiilet vedettiin ulos uunista ja uuni puhdistettiin tuhkasta veteen kastettavalla havuluudalla. Joissakin leivinuuneissa hiilet työnnettiin uunin perällä olevan aukon kautta tuhkaluukkuun, mutta meidän uunissamme ei sellaista tuhkaluukkua ollut, vaan hiilet vedettiin aina ulos uunista suuaukon kautta. Se oli savuista ja kuumaa puuhaa ja siinä sai uunin puhdistaja aina olla tarkkana, ettei polttanut käsiään. Kun uuni sitten oli puhdistettu, jätettiin se vielä hetkeksi odottamaan, jotta lämpö tasaantuisi sopivaksi paistamista varten.