Aika on kummallinen asia. Joskus ihmisen elämässä tapahtuu sellaista, että ajan kulku tuntuu kokonaan pysähtyvän. Soilenkin elämässä oli niin käynyt, ja kuluva aamuyö oli myös näitä tapahtumia. Mutta huolimatta siitä, miltä meistä tuntuu, jatkaa aika vääjäämätöntä kulkuaan ja aina eteenpäin. Koskaan se ei pysähdy, saati palaa taaksepäin. Mikä kerran on sanottu, tehty tai tapahtunut, sitä ei enää koskaan saa sanomattomaksi, tekemättömäksi tai tapahtumattomaksi. Joskus ihminen toivoo, että aikaa voisi kääntää taaksepäin, tehdä jonkin asian toisin, jättää sana kokonaan lausumatta tai teko tekemättä. Joskus taas on kaikki ihmisen omastakin mielestä tapahtunut juuri oikealla hetkellä.
 
Aamu valkeni, ja Soile ja Mikkokin nousivat vuoteiltaan. Ei heillä paljon puhumista ollut, eikä Soile ainakaan halunnut puhua asiasta tyttären kuullen. Aika tuntui pysähtyneen. Entinen oli mennyt, tulevasta ei juuri mitään tiennyt. Elämä ympärillä jatkoi kuitenkin etenemistään. Ei naapuritaloissa saati hiukan kauempana tiedetty mitään niistä ratkaisuista, joita Soile ja Mikko yön hiljaisina tunteina olivat tehneet. Siellä heräiltiin vapaapäivän aamun tyytyväisinä, että työstä saatiin hetken lepo ja vapautus.
 
Soilen mieli oli ristiriitainen. Tuskaisena hän mietti, oliko äkkiä tehty ratkaisu oikea, ja taas kerran pyrki itsensä ja oman onnensa uhraaminen pintaan. Miten hän pystyisi selittämään tämän tyttärelleen? Entä Mikko ja hänelle annettu lupaus? Olihan Soile luvannut rakastaa ”aina kuolemaan asti” ja myös tarkoittanut sitä. Nytkö hän rikkoisi tuon antamansa pyhän lupauksen?
 
Soile tunsi pettymystä siitä, ettei kyennyt lupaustaan täyttämään. Soile, ihminen, joka kaikissa tilanteissa pyrki ottamaan toiset huomioon ja jättämään itsensä ja omat tarpeensa ja toiveensa syrjemmälle, olikin nyt äkkiä vaatimassa itselleen jotakin. Se oli uutta eikä lainkaan niin itsestään selvää kuin voisi kuvitella. Soile oli pakahtua miettiessään, mitä tekisi ja tekikö oikein.
 
Seuraavassa hetkessä jo riemu vapaudesta, joka kohta koittaisi, paisutti hänen rintaansa. Hän voisi jättää taakseen kaiken ahdistuksen, pelon, alistamisen, vähättelyn, turhautumisen, hylätyksi tulemisen, kaiken. Hän voisi jatkaa kasvuaan siksi ihmiseksi, joksi hänet oli tarkoitettu. Hän voisi ja saisi päättää itse kaikista sanomisistaan, tekemisistään ja menemisistään tarvitsematta ajatella, mitä sitten seuraisi, kun Mikko niistä kuulisi.
 
Soilesta tuntui, että hänellä olisi vielä paljon annettavaa moneenkin suuntaan. Ja ennen kaikkea hän saisi nyt nauttia kaikesta siitä hyvästä, mitä elämällä oli hänelle tarjota tarvitsematta kieltäytyä yhtään mistään kiinnostavasta ja uteliaisuutta herättävästä. Elämä availi kutsuvasti salaperäisiä oviaan ja ojenteli yltäkylläisiä ja runsaita tarjottimiaan Soilen edessä. Hänen ei tarvinnut muuta kuin astua ovesta sisään, ottaa ja nauttia ja hylätä, jos maku olikin karvas.