perjantai, 11. kesäkuu 2021

Joulukuu 2019 osa 3 (11.6.2021)

Eilen tuo ambulanssiin syntynyt ihme sitten täytti puolitoista vuotta. Paljon on tapahtunut siinä ajassa. Nyt pieni ihminen osaa itse kävellä, juosta, kiivetä, syödä, tahtoa ja vaikka mitä muuta ihmisen osaan kuuluvaa. Puhetta tulee jo yksittäisinä sanoina, ja jos Mummu ei jotain ymmärrä, tarttuu hän kädestä ja ohjaa oikeaan paikkaan. Kun Papa puhuu hänelle ranskaa ja Äiti ja muut lähipiiriin kuuluvat suomea, käy kahden kielenkin óppiminen kuin itsestään.

Mutta palataan vielä puolentoista vuoden takaiseen aikaan. Nuori perhe siis kuskattiin ambulanssikyydillä synnytyssairaalaan uusiin rooleihinsa oppimaan. Mummu sai ohjeita, miten tuli toimia kotipuolessa, sillä olihan yöllä jäänyt kotiin koira sekä kaksi kissaa, kun lähtö tuli kovin äkkiä.

Aamuhämärissä lähdinkin sitten kävelemään parin kilometrin päähän, sillä pyöräni olin juuri eilispäivänä vienyt huoltoon, joten jalkapatikkaan oli nyt turvauduttava. Eipä se haitannut. Siinä kävellessä oli aikaa miettiä yöllisiä tapahtumia ja kertoilla jo tekstareille suurta uutista läheisimmille ystäville. Aamu oli raikas, sillä yöllä oli ollut vähän pakkasta.

Kun pääsin perille, odotti koira ihmeissään olohuoneessa, jonne se yöllä oli teljetty portin taakse, kun ensihoitajat olivat hääränneet tulevaa äitiä kuljetuskuntoon. Edellisiltana oli tytär ollut vielä Isolla kirkolla ystäviään tapaamassa, eikä silloin ollut tuntunut vielä miltään, kunnes sitten keskiyön jälkeen kaikki alkoikin vauhdilla. Ei siinä hötäkässä varmaan ehtinyt miettiä kotieläimiä eikä paljon muutakaan. Ajatukset olivat jo tulevassa, ja varmaan myös pieni paniikki alkoi hiipiä tyttären mieleen. Onneksi ambulanssin osaava henkilökunta rauhoitteli häntä, ja kaikki meni lopulta hyvin.

maanantai, 19. huhtikuu 2021

Joulukuu 2019 osa 2 (19.4.2021)

Sitten se viimein tapahtui! Aamuyöllä 10.12. puhelimeni piippasi tekstiviestiä. Olin tikkana pystyssä, sillä arvasin kyllä, että nyt vauva oli syntymässä ellei peräti syntynyt. Vävypoika siellä viestitteli, että synnytys oli alkanut vauhdilla, ja he olivat nyt matkalla ambulanssilla kohti noin 30 kilometrin päässä sijaitsevaa synnytyssairaalaa.

Pelko kouristi sydäntäni kuullessani, että tarvittiin ambulanssia. Mieleeni nousi elävästi oma matkani kohti Naistenklinikkaa kaksikymmentäkaksi ja puoli vuotta aiemmin. Silloin ei ambulanssikyytikään auttanut, vaan pieni tyttäreni kuoli synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin, kun istukka irtosi ambulanssissa, ja lapsi käytännössä vuoti kuiviin. Kauhulla ajattelin, toteutuisiko sama nyt oman tyttäreni kohdalla!

Vävyn viesti ei kuitenkaan ollut lainkaan huolestuneen tuntuinen. Hän vain lupasi viestitellä uudestaan, kun lapsi olisi maailmassa. Minä en kuitenkaan ollut yhtä rauhallinen ja sanoinkin haluavani puhelinsoiton heti, kun jotakin olisi tapahtunut. Nukkumisesta ei kuitenkaan enää tulisi mitään.

Hiukan neljän jälkeen puhelin soi, ja sain kuulla tulleeni pienen pojan Mummuksi. Taisin melkein itkeä ilosta, kiitollisuudesta ja helpotuksesta, kun kuulin, että kaikki oli mennyt hyvin, ja sekä äiti että lapsi olivat kunnossa. Lapsi oli sitten syntynyt ambulanssissa vain muutaman kilometrin päässä kotoa valtatien levikkeellä. Synnytyssairaalasta oli lähtenyt toinen ambulanssi kätilö kyydissään vastaan, ja ambulanssien kohdatessa oli kätilö todennut lapsen syntyvän nyt. Silloin jäätiin paikalle synnytyksen ajaksi, ja vasta kun lapsi oli onnellisesti maailmassa, jatkettiin matkaa kohti sairaalaa ja perhehuonetta, jossa nuori perhe vietti muutaman päivän totutellen uuteen olotilaansa.

Vaikka synnytys täytti syöksysynnytyksen tunnusmerkistön, oli kaikki sujunut hyvin. Mitään niistä opeista, joita tyttäreni oli odotusaikana harjoitellut, ei hän luonnollisestikaan ehtinyt käytännössä kokeilla, mutta se tuskin harmitti häntä. Pieni suloinen ja terve poika rinnallaan hän hymyili onnellisena ensimmäisissä ambulanssissa otetuissa kuvissa.

Syvä kiitollisuus täytti myös minun, tuoreen Mummun mielen. Vaikka tietysti olin toivonutkin kaiken menevän hyvin, en omien kokemusteni pohjalta uskaltanut täysin luottaa siihen. Vasta kun lapsi oli maailmassa, saatoin hengähtää. Tästä oli selvitty, muu tulisi aikanaan.

lauantai, 2. tammikuu 2021

Joulukuu 2019 osa 1 (2.1.2021)

Ensimmäisenä adventtina olin toisen kuoron mukana laulamassa Hoosianna-hymniä kirkossa. Hoosianna saa aina ihanat väristykset aikaan. Niin nytkin. Vaikka kuoromme on pieni, kajahti Hoosianna komeasti neliäänisenä vanhassa keskiaikaisessa kirkossa.

Lisää musiikkia oli tiedossa, kun itsenäisyyspäivän aatonaattona menin tyttäreni ja ystävättäreni kanssa pieneen konserttiin vanhusten palvelutalolle. Konsertin nimi oli "Nuoruusmuistoja", ja siinä soitti naapurikaupungin jousikvintetti. Vaikka tilaisuus oli palvelutalossa, oli sinne kaikilla muillakin vapaa pääsy.

Minusta on hienoa, että ihmisille, jotka eivät enää omin voimin pääse kuuntelemaan elävää musiikkia, tuodaan sitä paikan päälle. Nimensä mukaisesti konsertissa kuultiin vanhoja sävelmiä, enimmäkseen hiukan kevyempiä. Ulkopuolisia kuulijoita ei paikalla ollut monia, mutta me kaikki, jotka salissa olimme, olimme varmasti tyytyväisiä konsertin antiin.

Ainoa ikävä puoli oli se, että tarjoilusta vastaavat Martat eivät kai oikein ymmärtäneet tilaisuuden luonnetta. Esitysten aikana he nimttäin keskustelivat keskenään lähes koko ajan. Minä yritin mulkoilla vihaisesti keskustelijoihin päin, ja tyttäreni taas mulkoili minua, koska varmaan arvasi, että kohta sanon jotakin. Tällä kertaa hillitsin itseni ja yritin keskittyä musiikkiin, vaikka mielessäni kiehui.

Kun muutin tälle nykyiselle kotipaikkakunnalleni, oli vuosi 2017. Suomi täytti silloin 100 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi tarjottiin kirjastossa juhlakahvit itsenäisyyspäivän aattona. Minäkin menin silloin kahville, sillä juuri paikkakunnalle muuttaneena yritin saada jalansijaa ja löytää oman paikkani.

Tuosta kahvittelusta muodostui sitten jonkinlainen perinne, sillä seuraavanakin vuonna oli kirjastossa kahvi- ja glögitarjoilu itsenäisyyspäivän tienoilla, samoin vuonna 2019. Kaikkiin osallistuin, sillä yksinasuvana menen mielelläni ihmisten pariin aina, kun se on mahdollista.

Joulukuu jatkui varsin musiikillisissa merkeissä, sillä 8. joulukuuta, suomalaisen musiikin päivänä ja Sibeliuksen syntymäpäivänä olivat vuorossa Kauneimmat joululaulut. Niitäkin laulettiin kirkossa. Olin taas kuoron mukana niitä laulamassa, vaikka meillä ei ollut kuin pari laulua. Tarkoitushan on, että kaikki saavat äänensä kuuluville yhteislauluissa.

Myös tytär ja vävy olivat paikalla. Tytär oli jo todella pulska, eihän vauvan laskettuun aikaan ollut enää kuin muutama päivä. Ihmeesti hän jaksoi kuitenkin osallistua vielä kaikenlaisiin rientoihin. Varmasti se oli mukavaakin, sillä pelkkä kotona oleilu ja vauvan syntymän odottelu alkoi luultavasti jo kyllästyttää.

torstai, 31. joulukuu 2020

Marraskuu 2019 osa 6 (31.12.2020)

Kulttuuriopiston joulujuhlaa vietettiin marraskuun lopussa kauniissa keskiaikaisessa kivikirkossamme. Kuoromme oli päässyt mukaan esiintyjien joukkoon. Se oli suuri kunnia, sillä enimmäkseen esiintyjiksi kelpuutettiin vain lapsia, nuoria ja ylipäätään solisteja. Piskuinen kuoromme sai esittää kaksi laulua, kuten toinenkin mukaan kelpuutettu kuoro.

Kun ensimmäinen laulu sitten alkoi, minusta tuntui, että jotakin oli nyt kovasti pielessä. Laulu ei tuntunut soivan samalla tavoin kuin harjoituksissa. Sitten johtajamme keskeytti esityksen ja otimme koko homman alusta uudelleen. Nyt kaikki sujui, kuten pitikin.

Jälkeenpäin johtaja kertoi, että hän oli aloittanut säestyksen eri sävellajista kuin mistä me lauloimme. Huomattuaan sen hän keskeytti laulamisemme, ja uusinta-aloitus sujuikin sitten hyvin. Taas nähtiin, että kokenut ja ammattitaitoinenkin ihminen voi erehtyä. Mutta ammattitaitoinen osaa myös keskeyttää ja aloittaa alusta eikä vain jääräpäisesti vedä hommaa läpi, vaikka huomaa, ettei kaikki ole kohdallaan.

Joulujuhlan jälkeen osa laulajista kokoontui vielä erään kuorolaisen kotiin pikkujoulua viettämään. Vietimme hauskan illan nyyttikestiperiaatteella ja samalla vähän tutustuimme toisiimme. Harjoitusiltoina ei sellaiseen nimittäin oikein ollut mahdollisuutta.

Olin liikkeellä vävypoikani autolla, jota käytimme yhteisesti. Oli satanut viime talven ensimmäiset ja ainoat lumet, jotka hetken aikaa pysyivät maassa. Oli myös hiukan pakkasta. Lumiharja ja lasiraappa olivat vielä jossakin kesäteloilla, mutta minä ilmoitin rehvakkaasti, ettei niitä nyt varmaan tarvita. Tuskinpa sää nyt niin nopeasti muuttuisi, että sellaisille olisi tarvetta.

Taas olisi ollut parempi, jos olisin pitänyt suuren suuni kiinni ja kiltisti etsinyt moiset välineet mukaan. Pois lähtiessämme nimittäin huomasin, että auton tuulilasi oli aivan umpijäässä. Sitä sityten yritin puhdistaa lainaraapalla jotenkuten, mutta sain ikkunaan vain pienet tirkistysreiät. Kyllä minä niistä tihrustaisin, uhosin uudemman kerran. Kohtahan auto lämpenisi ja ikkunat sulaisivat. Ei muuta kuin tien päälle vaan!

Enpä muuta ehtinyt kuin kääntyä pihasta tielle, kun poliisiauto ajoi vastaani. Arvaahan sen, että poliisit kääntyivät takaisin ja ohjasivat minut tien sivuun. Mikäs auttoi? Siinä sitten kaivelin ajokorttia esiin ja taisin puhaltaakin. Jouduin nousemaan autosta ulos, koska olin heittänyt käsilaukkuni takapenkille. Mitään alkoholia en onneksi ollut juonut tietenkään, kun kerran autolla liikuin, joten sen puoleen ei ollut hätää. Ja enhän muutenkaan käytä alkoholia lainkaan.

Nuori poliisimies oli ystävällinen ja opasti vanhaa rouvaa, että ikkunat pitäisi kyllä raapata puihtaiksi ennen ajoon lähtöä. Minä nyökyttelin kuuliaisesti ja katuvaisena, kun tällainen erehdys nyt oli tullut tehtyä. Katuvainen mielenlaatuni taisi tehota, sillä poliisi toivotteli hyvää illan jatkoa ja päästi minut jatkamaan matkaa. Vähän kyllä hävetti. En aja nykyisin kovin paljon autoa, ja oli noloa joutua sen harvan kerran poliisin puhutteluun ihan oman typeryyden ja laiskuuden tähden. Onneksi selvisin tilanteesta pelkillä neuvoilla ja opastuksilla!

 

torstai, 31. joulukuu 2020

Marraskuu 2019 osa 5 (31.12.2020)

Marraskuussa ehti tapahtua vielä yhtä jos toistakin. Olin taas kerran käynyt hävikissä hakemassa ruoka-annoksia. Seuraavana päivän soitin tyttärelleni ja kysyin, maistuisiko heille kukko punaviinissä. Sitä olisi nyt tarjolla.

Enpä kyllä epäsopivampaan aikaan olisi punaviinikukkoa osannut heille tarjota. Sain nimittäin kuulla, että kukko ei nyt oikein maistu, koska talon  oma Johnny-kukko oli juuri pari päivää sitten lähtenyt manan majoille ketun paistina. Ei tehnyt mieli verestää haavoja, jotka yritettiin saada umpeen.

Tarina kuuluu näin. Talonväki oli ollut raskausasioissa liikkeellä toisella paikkakunnalla. Tullessaan kotiin iltahämärissä, he päästivät koiran ulos tarpeilleen. Se sai oitis jonkin vainun ja ryntäsi metsään saunan taakse. Vävypoika kiirehti perässä katsomaan, mitä koira niin kovasti haukkui. Hän löysi kukonraadon maasta, mutta muuta ei ollut näkyvissä.

Vävy lähti hakemaan lapiota haudatakseen kukon. Kun hän tuli takaisin, ei raatoa löytynyt enää mistään. Kettu viekastelija oli hädissään koiran haukun säikäyttämänä päästänyt kukon hampaistaan, mutta kaikesta päätellen jäänyt lähistölle seuraamaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kun touhu raadon ympärillä hiljeni hetkeksi, ja räksyttävä koira vietiin pois, kettu palasi saalilleen ja vei sen mennessään. Vain muutama maassa lojuva sulka kertoi enää siitä, mitä paikalla äsken oli ollut.

Johnny-kukko kuitenkin oli täyttänyt sille sälytetyn tehtävän täydellisesti. Henkensä uhraten se suojeli kanojaan, jotka kaikki säästyivät hengissä. Mutta ilman kukkoa ne olivat aika orpoja. Talvi oli kuitenkin tulossa, joten niitä odotti talvikanalan suoja. Siellä ei tarvitsisi pelätä ketun hyökkäyksiä, kun suojelija oli nyt siirtynyt muille kanalaitumille.