Mutta palataan vielä puolentoista vuoden takaiseen aikaan. Nuori perhe siis kuskattiin ambulanssikyydillä synnytyssairaalaan uusiin rooleihinsa oppimaan. Mummu sai ohjeita, miten tuli toimia kotipuolessa, sillä olihan yöllä jäänyt kotiin koira sekä kaksi kissaa, kun lähtö tuli kovin äkkiä.

Aamuhämärissä lähdinkin sitten kävelemään parin kilometrin päähän, sillä pyöräni olin juuri eilispäivänä vienyt huoltoon, joten jalkapatikkaan oli nyt turvauduttava. Eipä se haitannut. Siinä kävellessä oli aikaa miettiä yöllisiä tapahtumia ja kertoilla jo tekstareille suurta uutista läheisimmille ystäville. Aamu oli raikas, sillä yöllä oli ollut vähän pakkasta.

Kun pääsin perille, odotti koira ihmeissään olohuoneessa, jonne se yöllä oli teljetty portin taakse, kun ensihoitajat olivat hääränneet tulevaa äitiä kuljetuskuntoon. Edellisiltana oli tytär ollut vielä Isolla kirkolla ystäviään tapaamassa, eikä silloin ollut tuntunut vielä miltään, kunnes sitten keskiyön jälkeen kaikki alkoikin vauhdilla. Ei siinä hötäkässä varmaan ehtinyt miettiä kotieläimiä eikä paljon muutakaan. Ajatukset olivat jo tulevassa, ja varmaan myös pieni paniikki alkoi hiipiä tyttären mieleen. Onneksi ambulanssin osaava henkilökunta rauhoitteli häntä, ja kaikki meni lopulta hyvin.

Pelko kouristi sydäntäni kuullessani, että tarvittiin ambulanssia. Mieleeni nousi elävästi oma matkani kohti Naistenklinikkaa kaksikymmentäkaksi ja puoli vuotta aiemmin. Silloin ei ambulanssikyytikään auttanut, vaan pieni tyttäreni kuoli synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin, kun istukka irtosi ambulanssissa, ja lapsi käytännössä vuoti kuiviin. Kauhulla ajattelin, toteutuisiko sama nyt oman tyttäreni kohdalla!

Vävyn viesti ei kuitenkaan ollut lainkaan huolestuneen tuntuinen. Hän vain lupasi viestitellä uudestaan, kun lapsi olisi maailmassa. Minä en kuitenkaan ollut yhtä rauhallinen ja sanoinkin haluavani puhelinsoiton heti, kun jotakin olisi tapahtunut. Nukkumisesta ei kuitenkaan enää tulisi mitään.

Hiukan neljän jälkeen puhelin soi, ja sain kuulla tulleeni pienen pojan Mummuksi. Taisin melkein itkeä ilosta, kiitollisuudesta ja helpotuksesta, kun kuulin, että kaikki oli mennyt hyvin, ja sekä äiti että lapsi olivat kunnossa. Lapsi oli sitten syntynyt ambulanssissa vain muutaman kilometrin päässä kotoa valtatien levikkeellä. Synnytyssairaalasta oli lähtenyt toinen ambulanssi kätilö kyydissään vastaan, ja ambulanssien kohdatessa oli kätilö todennut lapsen syntyvän nyt. Silloin jäätiin paikalle synnytyksen ajaksi, ja vasta kun lapsi oli onnellisesti maailmassa, jatkettiin matkaa kohti sairaalaa ja perhehuonetta, jossa nuori perhe vietti muutaman päivän totutellen uuteen olotilaansa.

Vaikka synnytys täytti syöksysynnytyksen tunnusmerkistön, oli kaikki sujunut hyvin. Mitään niistä opeista, joita tyttäreni oli odotusaikana harjoitellut, ei hän luonnollisestikaan ehtinyt käytännössä kokeilla, mutta se tuskin harmitti häntä. Pieni suloinen ja terve poika rinnallaan hän hymyili onnellisena ensimmäisissä ambulanssissa otetuissa kuvissa.

Syvä kiitollisuus täytti myös minun, tuoreen Mummun mielen. Vaikka tietysti olin toivonutkin kaiken menevän hyvin, en omien kokemusteni pohjalta uskaltanut täysin luottaa siihen. Vasta kun lapsi oli maailmassa, saatoin hengähtää. Tästä oli selvitty, muu tulisi aikanaan.

Lisää musiikkia oli tiedossa, kun itsenäisyyspäivän aatonaattona menin tyttäreni ja ystävättäreni kanssa pieneen konserttiin vanhusten palvelutalolle. Konsertin nimi oli "Nuoruusmuistoja", ja siinä soitti naapurikaupungin jousikvintetti. Vaikka tilaisuus oli palvelutalossa, oli sinne kaikilla muillakin vapaa pääsy.

Minusta on hienoa, että ihmisille, jotka eivät enää omin voimin pääse kuuntelemaan elävää musiikkia, tuodaan sitä paikan päälle. Nimensä mukaisesti konsertissa kuultiin vanhoja sävelmiä, enimmäkseen hiukan kevyempiä. Ulkopuolisia kuulijoita ei paikalla ollut monia, mutta me kaikki, jotka salissa olimme, olimme varmasti tyytyväisiä konsertin antiin.

Ainoa ikävä puoli oli se, että tarjoilusta vastaavat Martat eivät kai oikein ymmärtäneet tilaisuuden luonnetta. Esitysten aikana he nimttäin keskustelivat keskenään lähes koko ajan. Minä yritin mulkoilla vihaisesti keskustelijoihin päin, ja tyttäreni taas mulkoili minua, koska varmaan arvasi, että kohta sanon jotakin. Tällä kertaa hillitsin itseni ja yritin keskittyä musiikkiin, vaikka mielessäni kiehui.

Kun muutin tälle nykyiselle kotipaikkakunnalleni, oli vuosi 2017. Suomi täytti silloin 100 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi tarjottiin kirjastossa juhlakahvit itsenäisyyspäivän aattona. Minäkin menin silloin kahville, sillä juuri paikkakunnalle muuttaneena yritin saada jalansijaa ja löytää oman paikkani.

Tuosta kahvittelusta muodostui sitten jonkinlainen perinne, sillä seuraavanakin vuonna oli kirjastossa kahvi- ja glögitarjoilu itsenäisyyspäivän tienoilla, samoin vuonna 2019. Kaikkiin osallistuin, sillä yksinasuvana menen mielelläni ihmisten pariin aina, kun se on mahdollista.

Joulukuu jatkui varsin musiikillisissa merkeissä, sillä 8. joulukuuta, suomalaisen musiikin päivänä ja Sibeliuksen syntymäpäivänä olivat vuorossa Kauneimmat joululaulut. Niitäkin laulettiin kirkossa. Olin taas kuoron mukana niitä laulamassa, vaikka meillä ei ollut kuin pari laulua. Tarkoitushan on, että kaikki saavat äänensä kuuluville yhteislauluissa.

Myös tytär ja vävy olivat paikalla. Tytär oli jo todella pulska, eihän vauvan laskettuun aikaan ollut enää kuin muutama päivä. Ihmeesti hän jaksoi kuitenkin osallistua vielä kaikenlaisiin rientoihin. Varmasti se oli mukavaakin, sillä pelkkä kotona oleilu ja vauvan syntymän odottelu alkoi luultavasti jo kyllästyttää.

Kun ensimmäinen laulu sitten alkoi, minusta tuntui, että jotakin oli nyt kovasti pielessä. Laulu ei tuntunut soivan samalla tavoin kuin harjoituksissa. Sitten johtajamme keskeytti esityksen ja otimme koko homman alusta uudelleen. Nyt kaikki sujui, kuten pitikin.

Jälkeenpäin johtaja kertoi, että hän oli aloittanut säestyksen eri sävellajista kuin mistä me lauloimme. Huomattuaan sen hän keskeytti laulamisemme, ja uusinta-aloitus sujuikin sitten hyvin. Taas nähtiin, että kokenut ja ammattitaitoinenkin ihminen voi erehtyä. Mutta ammattitaitoinen osaa myös keskeyttää ja aloittaa alusta eikä vain jääräpäisesti vedä hommaa läpi, vaikka huomaa, ettei kaikki ole kohdallaan.

Joulujuhlan jälkeen osa laulajista kokoontui vielä erään kuorolaisen kotiin pikkujoulua viettämään. Vietimme hauskan illan nyyttikestiperiaatteella ja samalla vähän tutustuimme toisiimme. Harjoitusiltoina ei sellaiseen nimittäin oikein ollut mahdollisuutta.

Olin liikkeellä vävypoikani autolla, jota käytimme yhteisesti. Oli satanut viime talven ensimmäiset ja ainoat lumet, jotka hetken aikaa pysyivät maassa. Oli myös hiukan pakkasta. Lumiharja ja lasiraappa olivat vielä jossakin kesäteloilla, mutta minä ilmoitin rehvakkaasti, ettei niitä nyt varmaan tarvita. Tuskinpa sää nyt niin nopeasti muuttuisi, että sellaisille olisi tarvetta.

Taas olisi ollut parempi, jos olisin pitänyt suuren suuni kiinni ja kiltisti etsinyt moiset välineet mukaan. Pois lähtiessämme nimittäin huomasin, että auton tuulilasi oli aivan umpijäässä. Sitä sityten yritin puhdistaa lainaraapalla jotenkuten, mutta sain ikkunaan vain pienet tirkistysreiät. Kyllä minä niistä tihrustaisin, uhosin uudemman kerran. Kohtahan auto lämpenisi ja ikkunat sulaisivat. Ei muuta kuin tien päälle vaan!

Enpä muuta ehtinyt kuin kääntyä pihasta tielle, kun poliisiauto ajoi vastaani. Arvaahan sen, että poliisit kääntyivät takaisin ja ohjasivat minut tien sivuun. Mikäs auttoi? Siinä sitten kaivelin ajokorttia esiin ja taisin puhaltaakin. Jouduin nousemaan autosta ulos, koska olin heittänyt käsilaukkuni takapenkille. Mitään alkoholia en onneksi ollut juonut tietenkään, kun kerran autolla liikuin, joten sen puoleen ei ollut hätää. Ja enhän muutenkaan käytä alkoholia lainkaan.

Nuori poliisimies oli ystävällinen ja opasti vanhaa rouvaa, että ikkunat pitäisi kyllä raapata puihtaiksi ennen ajoon lähtöä. Minä nyökyttelin kuuliaisesti ja katuvaisena, kun tällainen erehdys nyt oli tullut tehtyä. Katuvainen mielenlaatuni taisi tehota, sillä poliisi toivotteli hyvää illan jatkoa ja päästi minut jatkamaan matkaa. Vähän kyllä hävetti. En aja nykyisin kovin paljon autoa, ja oli noloa joutua sen harvan kerran poliisin puhutteluun ihan oman typeryyden ja laiskuuden tähden. Onneksi selvisin tilanteesta pelkillä neuvoilla ja opastuksilla!

Enpä kyllä epäsopivampaan aikaan olisi punaviinikukkoa osannut heille tarjota. Sain nimittäin kuulla, että kukko ei nyt oikein maistu, koska talon  oma Johnny-kukko oli juuri pari päivää sitten lähtenyt manan majoille ketun paistina. Ei tehnyt mieli verestää haavoja, jotka yritettiin saada umpeen.

Tarina kuuluu näin. Talonväki oli ollut raskausasioissa liikkeellä toisella paikkakunnalla. Tullessaan kotiin iltahämärissä, he päästivät koiran ulos tarpeilleen. Se sai oitis jonkin vainun ja ryntäsi metsään saunan taakse. Vävypoika kiirehti perässä katsomaan, mitä koira niin kovasti haukkui. Hän löysi kukonraadon maasta, mutta muuta ei ollut näkyvissä.

Vävy lähti hakemaan lapiota haudatakseen kukon. Kun hän tuli takaisin, ei raatoa löytynyt enää mistään. Kettu viekastelija oli hädissään koiran haukun säikäyttämänä päästänyt kukon hampaistaan, mutta kaikesta päätellen jäänyt lähistölle seuraamaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kun touhu raadon ympärillä hiljeni hetkeksi, ja räksyttävä koira vietiin pois, kettu palasi saalilleen ja vei sen mennessään. Vain muutama maassa lojuva sulka kertoi enää siitä, mitä paikalla äsken oli ollut.

Johnny-kukko kuitenkin oli täyttänyt sille sälytetyn tehtävän täydellisesti. Henkensä uhraten se suojeli kanojaan, jotka kaikki säästyivät hengissä. Mutta ilman kukkoa ne olivat aika orpoja. Talvi oli kuitenkin tulossa, joten niitä odotti talvikanalan suoja. Siellä ei tarvitsisi pelätä ketun hyökkäyksiä, kun suojelija oli nyt siirtynyt muille kanalaitumille.

Suru ja kaipaus valtasivat mieleni, mutta samalla tunsin helpotusta siitä, että Elli oli nyt saanut levon. Olin entistä tyytyväisempi siihen, että loppukesästä olimme vielä tyttäreni ja vävyni kanssa käyneet häntä tervehtimässä, vaikka pitkä oleilu muistisairaan ihmisen seurassa olikin ollut henkisesti raskasta.

Jo silloin hyvästellessämme olin aavistellut, että tapaamisemme täällä fyysisessä maailmassa  mitä todennäköisimmin olisi viimeinen. Tietysti olin toivonut, että Elli olisi elänyt niin kauan, että olisi vielä ehtinyt nähdä kohta syntyvän lapsenlapseni. Mutta elämämme mitta ei ole useinkaan se, mitä me toivomme tai mikä meille parhaiten sopisi. Se on se, jolloin työmme ja tehtävämme tulee tehdyksi. Elli oli nyt saanut työnsä loppuun. Hän oli elänyt pitkän ja uutteran elämän. Oli aika sanoa hyvästit.

Hautajaiset oli tarkoitus järjestää ennen joulua. Ajattelin, että yritän päästä menemään niihin. Tyttären synnytyksen laskettu aika oli 11.12. Se oli oikeastaan ainoa asia, joka arvelutti. Mutta sitten ajattelin, että katson päivä kerrallaan tilannetta. Menen hautajaisiin, jos se vain on mahdollista. Ellen niihin pääsisi, voisin olla iloinen siitä, että tapasin Ellin vielä ennen hänen kuolemaansa. Ainahan olin sanonutkin, että pyrin käymään hänen luonaan niin kauan kuin molemmat olemme elossa. Myöhäistä olisi osoittaa ystävyyttä siinä vaiheessa, kun arkkua laskettaisiin hautaan.

Luulen, että virkailijakin alkoi jo vähän hikeentyä. Hän selitti kyllä tehneensä tällaista aiemminkin, mutta siitä oli jo aikaa, ja liekö käytäntökin jo muuttunut. Oli nimittäin todella harvinaista, että joku oli niin rehellinen, että toi löytötavaratoimistoon löytämäänsä pelkkää rahaa. Kokonaisia lompakoita kyllä papereineen ja kortteineen palautettiin, mutta rahat yleensä sujahtivat löytäjän taskuun ilman tunnontuskia, vaikka kyseessä olisi ollut isompikin summa.

Minä hikoilin tiskin toisella puolella odottaessani, että saisin rahat kouraani ja totesin suoraan, etten kyllä aikonut minäkään olla enää yhtä rehellinen, jos vielä joskus sattuisin löytämään isomman summan rahaa. Kylmästi pistäisin rahat taskuuni ja käyttäisin ne surutta ja ilman omantunnon kolkutuksia enkä vilkaisisikaan löytötavaratoimistoon päin. Jos rehellisesti toimimalla oli edessä tällainen koettelemus sekä rahoja viedessä, että niitä hakiessa, jouti liika rehellisyys romukoppaan. Vai oliko kenties tarkoituskin, että kaikesta tehtiin niin vaikeaa, ettei taatusti tehnyt mieli kysellä rahojen perään. Valtiohan rahat siinä tapauksessa saisi.

En tiedä, mikä ḱonsti sitten lopulta auttoi, mutta vihdoinkin jotain nappulaa painamalla valtion rahakirstu aukeni, ja rahat sai maksaa ulos valtion tililtä, jossa ne olivat olleet korottamana lainana neljä kuukautta. Kaikki taisivat tässä kohtaa huokaista helpotuksesta. Aikaa siitä, kun olin astunut ko. rakennukseen oli kulunut lähes tunti. Rehellisyys maan perii, ja oman järjen käyttö on sallittua erityisesti raha-asioissa ja valtion kanssa asioidessa!

Mutta ajettu mikä ajettu, ainakin olisi nyt rahat, joilla maksaa rikesakko, jos vauhtia oli ollut liikaa. Onneksi sitä ei kai sitten kuitenkaan ollut liikaa liikaa, sillä asiasta ei koskaan kuulunut mitään.

Polskimme siis aikamme uima-altaassa ja sitten lähdimme poliisiasemalle. Ajattelin, että asia olisi aivan läpihuutojuttu, ja kohta jo porhaltaisimme kotia kohden massi rahaa pullollaan. Mutta ei pitäisi kuvitella mitään. Sen sain kokea taas kerran.

Kun menin sisälle ulko-ovesta, huomasin, että löytötavarapuoli oli remontissa, ja asiakkaita kehotettiin asioimaan maistraatin puolella. Eipä siinä mitään, tähän asti oli helppoa. Otin vuoronumeron, kun en muutakaan keksinyt ja jäin odottamaan omaa asiointivuoroani. En tiedä, miten kauan olisin saanut odottaa, sillä mitään ei näyttänyt tapahtuvan.

Aikani istuttuani menin tiskiltä kysymään, miten pitäisi toimia, kun olin tullut hakemaan löytörahoja. Sain kuulla, että olin väärässä paikassa. Nyt minun pitäisi mennä löytötavarapuolelle, jossa ensin kuitattaisiin asia tapahtuneeksi. Sen jälkeen palaisin tälle samalle tiskille, josta rahat sitten maksettaisiin minulle.

Kerroin jo kerran yrittäneeni tätä, mutta ovi oli lukossa. No, henkilö tiskin takana soitti löytötavarapuolelle, ja kohta jo poliisimies tuli minua hakemaan mukaansa omalle osastolleen. Siellä sitten taas selitin asiani, henkilöllisyyteni tarkistettiin, ja rahat saisin lopulta maistraatin puolelta. Ne kun oli silloin heinäkuussa kirjattu valtion tilille, josta ne nyt pitäisi kirjata ulos ja antaa minulle.

Eräänä sateisena iltana surffaillessani taas netissä katselemassa, olisiko hävikissä mitään tarjolla, luin sivulta ilmoituksen, että eräs aikakauslehti oli tulossa tekemään juttua asiasta. Ketään ei kuvattaisi tai haastateltaisi väkipakolla, mutta mielipiteensä sai ilmaista nimettömänä tai nimellisenä, jos niin halusi.

En ajatellut asiaa sen enempää, vaan lähdin paikalle katsomaan, mitä herkkuja tällä kertaa saisin mukaani. Meitä oli taas tuttu porukka jonottamassa oven takana jo hyvissä ajoin ennen avaamista. Äkkiä ovesta ilmestyi toimittaja ja kuvaaja. He kertoivat tekevänsä juttua hävikkiruuan jakamisesta ja kysyivät, halusiko joku meistä sanoa jotakin.

Kaksi muuta rouvaa käänsi heti selkänsä ja sanoi, etteivät he ainakaan halunneet tulla kuvatuiksi eivätkä ilmoittaa nimeään, vaikka jotain sanoisivatkin. Minä taas ajattelin, että koska kerran harva se ilta täällä seison hävikkiruokaa jonottamassa, uskallan sen myös julkisesti sanoa ja esiintyä lehden sivulla niin nimelläni kuin kuvallanikin.

Niin myös tein, ja esiinnyinkin monessa kuvassa lehden jutussa. Nimenikin kerroin, mutta siinä kävi niin, että liikenteen melu oli peittänyt haastattelun sen kohdan, eikä nimeäni mainittu jutussa. Nimeä oli kyllä yritetty kysellä ja selvittää ennen jutun julkaisua, mutta se ei tullut minun tietooni, joten en voinut kyselyihin vastata. Oikeastaan olin kyllä sitten ihan tyytyväinen, ettei nimeni näkynytkään lehden sivuilla. En ole julkisuuden kipeä, vaikka rohkea olenkin.

En suinkaan ollut unohtanut asiaa ja niinpä eräänä aamuna soitin poliisin löytötavaraosastolle. Olin jokseenkin mielissäni, kun kuulin, että kukaan ei ollut rahoja kysellyt, ja lain mukaan ne kuuluivat nyt siis minulle. Olin hiukan ounastellut näin käyvänkin, mutta aina tietenkin oli olemassa mahdollisuus, että rahojen kadottaja kyselisi niitä, ja jos hänellä olisi esittää riittävän hyvät todisteet kyselynsä tueksi, hän tietenkin rahat saisi.

Kun näin ei ollut kuitenkaan käynyt, rahat kuuluivat siis minulle. Ilmoitin tulevani rahoja hakemaan, kun minulla olisi jotain muutakin asiaa sinne suuntaan, sillä rahojen vientireissusta viisastuneena en vartavasten aikonut lähteä niitä hakemaan. Ajattelin yhdistää hakemisen seuraavaan uimahallikäyntiin. Niin tapahtuikin. Se on kuitenklin ihan oma episodinsa, josta kerron, kun se aika tulee.

Lokakuun loppupuoli kului aika tavallisissa merkeissä. Kävin jumpassa ja kuoroissa, lenkkeilin koiran kanssa, sienestin ja kävinpä muutamilla treffeilläkin. Niistä ei kuitenkaan mitään sen kummempaa kehittynyt, vaan ne painuivat muistojen joukkoon muiden treffien myötä.